Joulun viettoon

Suunnittelin, että olisin laittanut tähän postaukseen ihanan jouluisia kuvia Helsingistä, kun täällä nyt kerankin on valkoinen joulu. Mutta poikanen onnistui jotenkin rikkomaan läppärini virtajohdon, joten koneeni ei siis toimi. Tänään metsästimme uutta johtoa ympäri Helsinkiä huonolla menestyksellä..argh. Nyt mulla on siis hätävarana käytössä sellainen naurettavan pieni miniläppäri, jolla kirjoittaminen on yhtä tuskaa. En myöskään onnistunut löytämään tästä ainakaan enshätään kuvankäsittelyohjelmia, joten kuvia ei sitten tule. Saapas nähdä kuinka kauan uuden johdon löytyminen oikein kestää. Voisin tietysti lainata mieheni konetta, mutta se on Mac enkä ole (ainakaan vielä) kovin sinut Macin kanssa ja nyt ei ole aikaa alkaa opettelemaan sen  käyttöä.

Huomenna hyppäämme junaan, joka vie meidät Turun suunnalle mieheni vanhempien luo joulun viettoon. Tapanina tulemme takaisin kotiin hengähtämään muutamaksi päiväksi ja sitten lennämme vanhempieni luo pohjoiseen ottamaan uutta vuotta vastaan. Tämmöistä tämä joulunaika on aina ollut, ympäri Suomen matkustamista. Olemmekin päättäneet, että sitten kun minulla ei ole enään isovanhempia elossa ,vuokraamme jostain ison mökin johon sekä mieheni, että omat vanhempani tulevat ja vietämme joulun yhdessä tällä tavoin. Eipä tarvitse reissailla kuin yhteen paikkan ja joululomasta jäisi enemmän aikaa myöskin oman pikku perheen kanssa vietettäväksi.

Nyt on pakko lähteä pakkaamaan, ettei jäisi ihan viime tippaan, kuten yleensä minulle aina käy.

Oikein ihanaa joulua teille kaikille!!!!

Vuosi 2009 pähkinänkuoressa

Vuosi 2009 alkaa olemaan pulkassa. Meidän perheelle vuosi oli hyvä ja tasainen viime vuoteen verrattuna. Vuotta voisikin kutsua "palautumisen vuodeksi", sillä niin koville edellinen vuosi otti. Vaikea raskausaika, pieleenmennyt synnytys ja vaativa vauva-aika alkoivat pikkuhiljaa häipyä taka-alalle ja  paluu ns. normaaliin elämään alkoi.Mitään valtavan suuria myllerryksiä ei vuoden aikana tapahtunut ja hyvä näin, niitä kun on menneinä vuosina sattunut aivan liiankin kanssa. Seuraavaksi haluaisin kuitenkin mainita seitsemän asiaa, jotka ovat olleet jollain tavalla minulle vuoden aikana tärkeitä saavutuksia, asioita tai ilmiöitä.

Unikoulu
Pidimme poikaselle unikoulun heti tammikuun alussa ja se oli paras päätös koskaan! Muutamassa yössä poikanen oppi nukkumaan täysiä öitä ja meidän jaksaminen helpottui potenssiin sata. Ennen unikoulua heräsin lukemattomia kertoja yössä syöttämään poikasta. Yösyöttöjen loputtua imetyskin lopahti, mutta sitä ei näyttänyt jäävän kaipaamaan poikanen, enkä varsinkaan minä. En ole koskaan ollut äiti, joka erityisesti nautti imettämisestä - imetin vain siksi, että tiedän äidinmaidon olevan parasta ruokaa poikaselle.


Barack Obaman valinta Yhdysvaltain presidentiksi
Barack Obaman valinta Yhdysvaltain presidentiksi tammikuussa oli jotain sellaista mitä toivoin niin kovasti, mutta en kuitenkaan uskonut tapahtuvan. Se, että yhdysvaltalaiset äänestivät maansa johtoon mustan demokraatin, antaa mielestäni jonkinlaista toivoa sille, että tasa-arvoinen yhteiskunta, joka katsoo ensimmäiseksi ihmisen kykyä ja potentiaalia ihonvärin sijaan on mahdollista. Toki Obaman poliittiset tavoitteet ovat myös ennenkuulumattomat Yhdysvaltain poliittisessa historiassa. Obama on antanut valtavan suuria lupauksia ja toiveita Yhdysvalloille ja koko maailmalle, ja myönnän kyllä että näiden kaikkien toteuttaminen ei valitettavasti taida olla ihan realistista. Mutta, jos hän saisi toteutettua edes yhden komanneksen lupauksistaan, olisi maailma niin paljon parempi paikka kuin Obaman edeltäjän Mr Bushin aikana.

Poikasen kävelemään oppiminen
Voi sitä riemua kun poikanen vihdoinkin oppi kävelemään juhannuksen tienoilla. Poikanen ei ole ollut karkeamotorisesti ihan kaikkein nopein kehittyjä ja kun hän vihdoin melkein 1,2 vuoden iässä otti ensi askeleet maailma avautui hänelle ihan toisella tavalla. Ja voi sitä iloa ja ylpeyttä, mitä hän tunsi uudesta opitusta taidosta!

Matka Azoreille
Ensimmäinen ulkomaanmatka poikasen kanssa elokuussa onnistui hienosti. Azorit olivat turvallinen, ihanasti autenttinen lomakohde. Ja sieltä löytyivät kaikki hyvään lomaan kuuluvat elementit; meri, hienohiekkaiset rannat, upea luonto ja ystävälliset ihmiset. Jos haluaa pysyä Euroopan sisällä ja kokea häivähdyksen Latinalaista-Amerikkaa, suosittelen Azoreita.

Pilates
Aloitin tänä syksynä pilateksen ja se oli rakkautta ensi venytyksellä! Ennen poikasen syntymää harrastin säännöllisesti liikuntaa, lähinnä kuntosalilla käyntiä, bodypumppia sekä spinningiä. Liikunta tuntui silloin enemmänkin pakolliselta puurtamiselta, kuin hauskalta ja rentouttavalta toiminnalta. Pilates tunneilla meno on ihan toisenlaista; tunti kuluu yhdessä hujauksessa, tunnelma on rauhallinen ja jälkeenpäin olo on rento ja rauhallinen. Ja tuloksiakin syntyy, keskivartalo on kiinteytynyt kivasti ja tasapaino, sekä ryhti parantut.

iPhone
Sain mieheltäni syntymäpäivälahjaksi iPhonen ja olen ihan rakastunut. En ole ennen ollut niin kovin kiinnostunut teknisistä laitteista mutta uusi "puhelimeni" sai kyllä sukat pyörimään jaloissani. iPhonen ansiosta minulla on puhelimen lisäksi aina mukana iPod,kamera,videokamera (editointimahdollisuuksineen) ,tietokone,kompassi,navigaattori, jne, jne. Ihan huipputuote ja uskomattoman helppokäyttöinen! Aikaisemmin minulla on ollut aina Nokian puhelin ja epäilin kuinka kauan uuden laitteen käyttämisen oppiminen vaatisi. Taisi mennä tunti tai kaksi kun olin ihan selvillä kuinka iPhonea käytetään.

Poikasen puhumaan oppiminen
Poikanen on puhunut muutamia sanoja jo kesästä lähtien, mutta ihan viime viikkoina hänen sanavarastonsa kasvaa ihan huimaa vauhtia. On ihan uskomatonta, että hän ymmärtää lähes kaiken hänelle sanotun ja juttelee minulle takaisin!

Eli tämmöistä kuului minun vuoteeni. Viikonlopun jatkoja kaikille!

Joulunalustunnelmia

Nyt on sitten vihdoin päästy nauttimaan kunnon pakkasista...tai yksi nauttii ja toinen taas ei ;) Mutta ihan vakavasti puhuen, kyllä tämmöinen kirpeä pakkassää voittaa loskakelit ihan leikiten...vaikka kaikista mieluummin minä kuitenkin nauttisin kyllä lämmöstä ja valtamerestä ja palmuista. Tästä tulikin mieleeni, että ihmiset jotenkin nokkelasti kuvittelevat, että kun olen pohjoisesta kotoisin A) automaattisesti pidän talvesta ja B) olen jotenkin paremmin kylmää sietävä kuin keskiverto etelä-suomalainen. Kuinka usein olenkin saanutkaan kuulla kommentteja tyyliin "Eihän sulla nyt voi olla kylmä, kun sä oot Lapista kotoisin, sähän olet tottunut kylmään!" Myöskin Hollannissa asuessani sain kuulla hollantilaisilta ihan vastaavia kommentteja..."mutta sähän olet Suomesta ja teillähän on siellä kylmä koko ajan!". Muutama hollantilainen muuten myös luuli oikeasti, että Lapissa on jääkarhuja ja porot kävelevät suurinpiirtein kaduilla Helsingissä.

Tässä muutama kuva tältä aamulta. Helsinki näytti kuin suoraan satukirjan sivuilta auringon ja lumen loisteessa.

 

 

Monissa blogeissa on näin joulunalla ollut lahjatoiveita joulupukin konttiin. Minä ajattelin toimia hiukan toisin ja paljastaa nyt tässä blogissa mitä minun kontistani löytyy. Kukaan sukulaisistani ei tiedä blogiharrastuksestani mitään (kai???) joten on ihan turvallista nämä lahjat täällä paljastaa. Ainoastaan mieheni olisi voinut saada blogini kautta lahjansa tietoonsa...niin olisi voinut... Kävi nimittäin niin, että kun eilen illalla väsäilin alla olevaa kuvaa mieheni hyppäsi yllättäen viereeni (kirjoittelen laptopilla sohvalla) ja ennen kuin kerkesin piilottaa kuvaruudun hän uteliaasti silmäili siinä olevia kuvia. Että se siitä yllätyksestä sitten, harmitti muuten aikas paljon! Mutta tässäpä siis kurkistus pukinkontiin.

Palailen vielä ennen joulua. Ciao!

Blog till You Drop?

Olen tässä pähkäillyt mitähän blogilleni tapahtuu, kun palaan töihin tammikuun alussa. Moni asia itseasiassa puoltaisi bloggauksen lopettamista. Yleensähän kirjoittelen poikasen päiväunien aikaan ja luonnollisesti työhön palattuani moista breikkiä ei päivään kuulu. Toisaalta olen myös miettinyt onko minulla mitään tarvetta enään blogata töihiin palattuani. Nythän bloggailen rehellisesti sanottuna suurimmaksi osaksi siitä syystä, että tämä tyydyttää joillain tapaa tarpeeni käyttää aivojani johonkin muuhunkin, kuin vain pelkästään päivittäisistä kodin- ja lapsenhoidon rutiineista selviämiseen. Töihin palattuani suurella todennäköisyydellä saan käyttää aivojani pitkästä aikaa ihan täydellä kapasiteetilla! (Ja pikkasen jännittää millaisiin suorituksiin ne venyvät parin vuoden "lomailun" jälkeen ;)) Olen myös hiukan kyllästynyt kirjoittamaan saamatta juurikaan vastakaikua kirjoituksilleni. Ketäänhän ei tietysti voi pakottaa kommentoimaan, mutta välillä olisi kiva kuulla myös teidän lukijoidenkin mielipiteitä,  sillä yksikseen on aika tylsää turista. Minulle itselleni juuri mielipidekirjoitusten kirjoittaminen on kaikista mielekkäintä bloggauksen osa-aluetta ja olisinkin todella kiinnostunut jakamaan näkemyksiä muiden kanssa. Ja tähän blogiin on tervetulleita myös minun kanssani vastakkaiset näkemykset!  Kaikista näistä (hyvistä?) syistä huolimatta en ole kuitenkaan, ainakaan vielä, valmis blogiani pistämään jäihin. Kirjoitustahti tulee kylläkin tammikuusta lähtien harventumaan, mutta katsellaan tässä nyt ihan rauhassa löytyisikö sitä intoa ja mielihalua kuitenkin silloin tällöin kirjoitella.

Sitten vielä muutama kuva viikon varrelta. Maanantaina meillä oli poikasen kanssa hyvä "metsästysonni", sillä aamupäiväkävellyllä Tähtitorininmäellä löysimme valtavasti tammenterhoja.

Tammenterhoja käytin kauniina lisänä kynttiläasetelmissa.

Eilen kävimme Fallkullan kotieläintilalla. Fallkullassa voi tutustua perinteisiin maatilan kotieläimiin: lampaisiin, vuohiin, nautoihin, sikoihin, ankkoihin, kanoihin, kaneihin, kissoihin ja hevosiin. Poikanen nautti retkestä erittäin paljon, erityisesti possujen "silittämisestä" ei meinannut tulla loppua. Suosittelen paikkaa kaikille pääkaupunkiseudulla asuville lapsiperheille. Falkullaan pääsee helposti julkisilla (I juna Tapanilaan ja siitä 10min kävelymatka). Varsinkin kesällä paikka on todella idyllinen.

Mukavaa loppuviikkoa kaikille!

Lapsisotilaita suomalaisittain

Mikä teillä tulee mieleen sanasta lapsisotilas? Ensimmäinen mielikuva mikä minulle tulee on pieni afrikkalainen poika, jolla on repaleiset vaatteet, suuret surulliset silmät ja lähes itsensä kokoinen ase olalla roikkumassa. En tiedä olenko nukkunut historian tunneilla vai mitä, sillä olin todella hämmentynyt tänään kun luin Hesarista, että  Suomessa oli talvisodassa 10–17-vuotiaita sotilaita lähes 11 000 – heistä melkein 500 taistelurintamalla. Hesarin mukaan maan puolesta uhrautumisesta oli tehty niin kunniakasta, että sadat pojat toteuttivat halunsa päästä rintamalle. Usein he valehtelivat ikänsä, mitä katsottiin läpi sormien. Myöskin talvisodassa komentajina olleet upseeri-isät pystyivät hankkimaan poikansa esimerkiksi läheteiksi jopa etulinjaan.

Miksi suomalaisista lapsisotilaista puhutaan näin avoimesti vasta nyt? Niin kauan kun muistan Afrikan, Lähi-idän ja Aasian lapsisotilaat on kyllä nostettu uutisotsikoihin ja kauhisteltu miten brutaaleja nämä kansakunnat ovatkaan, kun lähettävät lapsiaan sotaan. Ja samaan aikaan näiden pahimpien "siunustelijoiden" isät olisivat voineet ikänsä puolesta olla lapsisotilaita Suomessa. On aina niin helppoa nähdä jonkun toisen tekemiä virheitä, ja niin kovin vaikeaa nähdä ja uskoa, että ihan niitä samoja virheitä on tehty myös täällä. Ja jotta tässä ei nyt syntyisi väärinymmärryksiä, tuomitsen täysin lapsisotilaiden käyttämisen  - ihan missä päin maailmaa tahansa ja mihin historialliseen aikaan hyvänsä. Mutta olen myös sitä mieltä, että on tärkeää yrittää ymmärtää niitä mekanismeja ja syitä, jotka tämmöiseen epätoivoiseen tilanteeseen johtavat, jotta lapsisotilaiden käyttöä pystyttäisiin estämään nykyhetkellä ja tulevaisuudessa. Oleellisena osana suomalaisille näiden mekanismien ymmärtämisessä olisi mielestäni myös avoimen informaation saaminen syistä, mitkä johtivat vastaavaan tilanteeseen aikoinaan Suomessa. Ehkäpä jos ongelma tuleekin tarpeeksi lähelle tämän tiedon johdosta, olisimmekin valmiita tekemään jotain konkreettisesti tämän hetken lapsisotilaiden hyväksi. Tämä olisi edistystä siihen, että tyytyisemme kauhistelemaan heidän tilannettaan ja tuntemaan onnekkuutta siitä, että onneksi meillä Suomessa ei voisi koskaan tapahtua mitään vastaavaa...

Lapsisotilaita voi auttaa usealla eri tavalla, esimerkiksi UNICEFia tukemalla. Unicef  tekee työtä lapsisotilaiden kotiuttamiseksi ja palauttamiseksi normaaliin elämään. Myöskin Punainen Risti, tekee työtä lapsisotilaiden kuntouttamiseksi.

Päivien tuomaa

Täällä ollaan taas, vaikka en minä oikeasti missään ollutkaan. Olen vain pitänyt nettihiljaisuutta viimeiset päivät, muutamana päivänä en ole jaksanut avata edes koko tietokonetta. Jotenkin alkoi kyllästyttämään totaalisesti koko internet ja myöskin alkuviikolle osunut pieni flunssa piti minut mielummin lepoasennossa hyvän kirjan (Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos) parissa sellaisina hetkinä kun olisin voinut blogia kirjoittaa.

Menneellä viikolla tapahtui yksi todella ihana asia, paras ystäväni sai toisen lapsensa ja voih kuinka suloinen hän onkaan! Kävin eilen vauvaa Kättärillä katsomassa. En voi uskoa kuinka pieneltä hän näytti! Onko meidän poikanenkin ollut joskus noin pikkuruinen? Miten kummasti ne muistot häviävätkin reilussa puolessatoista vuodessa, nyt tuntuu aivan luonnolliselta ajatella, että poikanen on aina ollut tuollainen taapero. Minä en voinut muuta kuin istua ja tuijottaa vauvaa - miten ihana ja täydellinen hän olikaan! Tässä taas muistutus siitä, kuinka paljon poikanen on muuttanut minua. Aikaisemmassa elämässä eivät vauvat olisi voineet minua vähemmän kiinnostaa, en koskaan ymmärtänyt mitä ihmeellistä niissä muka oli - nehän olivat vain avuttomia vauvoja. Ja nyt minä sitten istun ja ihastelen tippa silmässä tätä pientä ihmettä ja mietin, että tässä tämä elämän tarkoitus oikeasti kulminoituu. Mitä minulle on oikein tapahtunut?!

Yksi toinenkin hyvä asia on viikon aikana tapahtunut - minä osaan jälleen nukkua :) Mieleni on rauhoittunut ja koen töihin menon jälleen positiivisena asiana, enkä koe siinä niin suuria ristiriitoja minkä kanssa vielä viikko sitten painin. Aloinkin epäilemään, oliko ahdistuksen takana vanha kunnon Pms - ajankohta ainakin osui ihan nappiin. On muuten jännää, miten  minulla poikasen syntymän jälkeen Pms:n fyysiset oireet ovat hävinneet lähes kokonaan, pientä päänsärkyä lukuunottamatta. Psyykkiset oireet ovat taas vahvistuneet...sääliksi käy miestäni, taidan olla tuolloin aika mahdotonta seuraa. Onkohan tämmöinen oireiden muuttuminen yleistäkin äidiksi tulon jälkeen? Pitäisi muistaa seuraavan kerran kun kunnolla ahdistaa katsoa kalenteriin, ennen kuin toteaa, että nyt on sitten vähintään poikasen ja minun loppuelämä pilalla ehkäpä koko ihmiskunnan, kun olen päättänyt tehdä niinkin hirveän teon kuin lähteä töihin ;)

Eli tämmöistä tänne, katsotaan jos sitä ensi viikolla oltaisiin vähän tuotteliaampia. Oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

EDIT. Nappasin iltakävelyllä muutaman kuvan itsenäisyyspäivän tunnelmasta keskustassa, sekä itsenäisyyspäivän kynttilöistä.

Forever Young

Tänään on veljeni nimipäivä ja minä olen ajatellut häntä paljon. Ihan tavallisina päivinä veljeni ei ole niinkään aktiivisesti mielessäni, mutta tämmöisinä spesiaaleina päivinä häntä tulee ajateltua paljonkin.

Tänään olen lähinnä miettinyt millainen elämä veljelleni olisi muotoutunut, jos hän olisi nyt elossa. En voi uskoa, että hänen kuolemastaan on jo kohta 13-vuotta ja että hän olisi jo aikuinen 30-vuotias mies!  Veljeni luultavasti asuisi synnyinpaikkakunnallamme, hänellä olisi todennäköisesti oma perhe ja paljon eläimiä. Me olimme luonteiltamme ihan erilaisia; hän oli erittäin herkkä, lämmin ja avoin ihminen, mutta myös todella äkkipikainen. Hän rakasti eläimiä, moottoripyöriä, Hurriganesin musiikkia ja kotiseutuaan. Hänellä oli suuri ystävä- ja kaveripiiri. Minulla on taas päinvastaisesti ollut aina paljon "paksumpi nahka" kuin veljelläni, en päästä ihmisiä helposti kovin lähelle ja ne ihmiset, jotka eivät minua kunnolla tunne, voivat pitää minua jopa  ylpeänä. Minulla on ollut heti lapsesta saakka tarve nähdä ja kiertää maailmaa ja päästä pois pikkuisesta synnyninkaupungistamme. 

Kaikista eriäväisyyksistä huolimatta meillä oli erittäin läheiset välit. Kun olin muuttanut pois kotoa, olimme toisiimme yhteydessä viikottain. Kun muutin ensimmäisen kerran ulkomaille au pairiksi, hän oli 14- vuotias ja rohkeasti soitteli minulle, vaikka tiesi että joutuisi todennäköisesti ensin juttelemaan englanniksi isäntäperheeni kanssa (silloin ei ollut kännyköitä ja veljeni ei ollut mitenkään haka kielissä). Hänen viimeisenä joulunaan sain häneltä lahjaksi valkoisen pienen herätyskellon. Vasta huhtikuussa, hänen kuolemansa jälkeen huomasin, että saamassani kellon näytössä lukee isolla Memory. Miten en ollut sitä aikaisemmin huomannut?! Sattumaa kenties?

Hyvää nimipäivää, rakas veljeni - missä ikinä oletkin. Minulla on ikävä sinua.

Laitan tähän loppuun vielä biisin, mistä minulla tulee aina sinä mieleen.

Sleepless in Helsinki

Olen nukkunut tällä viikolla todella huonosti. Tai itseasiassa minulla on ollut vaikeuksia nukahtaa, uneen päästyäni olen kyllä nukkunut siihen saakka mitä poikanen sallii. Unettomuuden ennätys tapahtui tiistai-keskiviikko välisenä yönä, katsoin kelloa vielä klo 05.15. Pikkasen väsytti kahdeksalta herätä, mutta onneksi parin tunnin päikkärit auttoivat hiukan.

Tiedän oikein hyvin, minkä vuoksi olo on jännittynyt & stressaantunut ja unen tulo niin takkuista. Olen nyt herännyt tajuamaan, että tämä päivittäinen yhteinen aika poikasen kanssa on lopullisesti tulossa päätökseen ja minä olen ihan oikeasti palaamassa töihin kuukauden päästä. Piiskaan yön tunteina itseäni, millainen äiti on se, joka omasta tahdostaan lähtee töihin, vaikka "vauva" on vasta reilu puolitoistavuotias! Kuinka itsekäs olenkaan, kun omien intressieni vuoksi luovun tästä mahdollisuudesta vietää lapseni kanssa leppoisia kotipäiviä ja vaihdan ne ihan omasta tahdostani hektiseen työelämään. Jotkut lukijat voivat ehkä muistaa, että painiskelin samanlaisten tuntojen kanssa jo keväällä. Vaikka peräänkuullutankin tasa-arvoa miesten ja naisten välille, en todellakaan ole immuuni niille prosesseille ja tunnetiloille, jotka saattaa naiset usein altavastaajan asemaan esimerkiksi urakehityksessä.

Eilisen illallisen yhteydessä kävimme läpi mieheni kanssa tuntemuksiani ja hän sai taottua järkeä pikkuiseen päähäni. Poikasen elämässähän ei oikeasti mikään muutu radikaalisti; hän on edelleen kotona, tällä kertaa isänsä kanssa. Ahdistukseni toisaalta ei koskaan ole ollutkaan pelkoa poikasen pärjäämisestä ilman minua - hän tulee pärjäämään ihan mainiosti isänsä kanssa.Vaikeinta tässä oikeasti on se, että minun tulee hyväksyä myös omat, ehkä itsekäätkin, tarpeeni. Minä en ole "kotiäiti" - tyyppiä (jos sille nyt mitään yhdenlaista tyyppiä onkaan) ja minun elämänsisällöksi ei nyt vain valitettavasti riitä lapsenhoito ja kodinaskareet. Onneksi mieheni ymmärtää minua ihan täysin ja hänen mielestä on vain hienoa, että minulla on muitakin intressejä ja tavoitteita elämässä. Saa nähdä kuinka kauan tämä tunteiden vuoristorata oikein jatkuu, mutta toivottavasti saan ainakin nukuttua rauhassa. Uskon, että tilanne helpottaa viimeistään sitten kun olen työt aloittanut - toivottavasti aiemmin, sillä kuukauden unettomuus ei oikein houkuta!

Kiitollisuutta amerikkalaisittain

Tänään vietetään Yhdysvalloissa kiitospäivää, eli Thanksgiving Daytä.Kiitospäivänä kiitetään perinteisesti syksyn sadosta ja muista elämän antimista. Päivän vieton aloittivat Amerikkaan muuttaneet eurooppalaiset 1600-luvulla. Minua harmittaa todella paljon, että juuri tätä amerikkalaista juhlaa ei ole omittu myös Suomessa juhlittavaksi, kuten on tehty esimerkiksi ystävänpäivän ja Halloweenin kanssa. Thanksgiving Day sopisi niin mainiosti myös meille piristämään vuoden ankeimpaa ja harmaimpaa aikaa. Mielestäni syitä juhlia ei ole koskaan liikaa, ja tällä juhlalla on myös erittäin hyvä sanoma - edes yhtenä päivänä vuodessa pysähdytään miettimään mistä kannattaa olla kiitollinen.

Ihan osattomaksi en kuitenkaan onneksi ole jäänyt kiitospäivän vietosta vuosien varrella :)  Muutama työkavereistani on Yhdysvalloista kotoisin ja he halusivat järjestää kiitospäiväaterian meille muille työpäivän päätteeksi. Ja niin me useana vuonna istuimme myöhään yöhön työpaikallamme nauttien täytettyä

kalkkunaa ja karpalokastiketta, bataattilaatikkoa ja maissileipää, sekä kurpitsa ja pekaanipähkinäpiirakkaa.Työyhteisössämme on työntekijöitä Suomen ja Pohjois-Amerikan lisäksi myös Lähi-idästä, Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Kaikki me eri uskonto- ja kulttuuritaustoista riippumatta nautimme kiitospäivän ateriasta ja sanomasta suunnattomasti.

Olen suunnitellut, että kunhan poikanen hiukan kasvaa aloitamme kiitospäivän vieton myös meidän perheessä. Jouluna kierrämme läheiset sukulaiset läpi, mutta kiitospäivänä voisimme keskittyä ystäviin. Minulla onkin haaveissa, että ehkäpä jo ensi vuonna kutsun läheisimmät ystäväni meille kiitospäivän aterialle.

Isät (ja äidit) ohoi!

Tämän päivän Hesarissa oli mielenkiintoinen juttu saksalaisista koti-isistä. Saksassa tapahtuneen lainmuutoksen myötä saksalaisista pikkulasten isistä joka viides pitää vanhempainvapaata. Isät kokevat kotona olon mielekkääksi, vaikka yhteiskunta katsookin vielä koti-isiä hieman kieroon.

Juttu kirvoitti minua tarkastelemaan mikä on tilanne meillä Suomessa? Kelan arvion mukaan 70 % prosenttia isistä pitää kyllä vanhempainvapaata, mutta keskimäärin vain neljä viikkoa. Itseasiassa tulos ei yllättänyt minua ollenkaan. Kyllähän ne  koti-isät aika harvalukuisena ovat edustettuina puistoissa, muskareissa ja taaperojumpissa. Suomessa valtio tukee koti-isyyttä seuraavasti: Perheet saavat lapsen syntymän jälkeen ensin 105 päivää eli noin kolme kuukautta äitiysvapaata. Sen jälkeiset 158 päivää vanhemmat voivat jakaa haluamallaan tavalla. Isä saa lapsen syntymän jälkeen 18 arkipäivää isyysvapaata. Jos hän käyttää lisäksi vanhempainvapaan loppupäivät, hän saa vielä 1–12 päivää ylimääräistä vapaata.  Vanhempainvapaan päättymisen jälkeen isät voivat myös jäädä hoitovapaalle siihen asti kuin lapsi täyttää 3-vuotta. Hieman sekavaahan tämä tukiviidakko on, mutta isillä olisi todellakin mahdollisuus jäädä kotiin, niin halutessaan.

Mistä sitten kiikastaa, että näinkin tasa-arvoisena pidetyssä maassa kuin Suomessa on se yleensä vieläkin äiti, joka jää lapsen kanssa kotiin? Onko vieläkin valloillaan se myytti, että äiti on se paras hoitaja lapselle - ja  isä on toimii statistin ja toimeentulon hankkijan roolissa? Vai ovatko äidit niin kiinni lapsissaan, etteivät "uskalla" jättää heitä isän hoiviin? Tuntevatko miehet koti-isän roolin uhkaksi heidän miehisyydelleen? Vai kieltäytyvätkö isät kertakaikkiaan jäämästä pidemmäksi aikaa kotiin, sillä he pelkäävät uransa puolesta? Syitä on luultavasti niin paljon kuin on perheitä ja tietysti kaikki järjestävät hoitoasiat miten heistä itsestään tuntuu parhaalta ja luontevalta - niin kauan kun kaikki osapuolet ovat järjestelyihin tyytyväisiä. Usein vain tuntuu, että tätä äitien kotiin jäämistä pidetään niin itsestään selvänä asiana, vaikka jotkut äidit eivät kotiäitinä toimimisesta niin paljon pidäkkään. Monesti äidin jäämistä kotiin perustellaan taloudellisin syin, sillä miesten palkkahan on useimmissa perheissä suurempi kuin naisen. Mielestäni tämä ei sinänsä ole ihan käypä perustelu, sillä talousasioitahan voidaan halutessaan aika pitkälle järjestää: asuntolainoista voi ottaa vähennysvapaita kuukausia/vuosia, ennakolta voidaan säästää tulevaa varten, suurimpia menoja voidaan karsia tarvittavaksi ajaksi.

Minkä vuoksi isien sitten olisi hyvä jäädä kotiin?

• Isä oppii tuntemaan lapsensa ihan eri tasolla, kun hän on lapsen kanssa päivittäin. Työssä käydessäänhän yhteinen valveillaoloaika jää helposti pariin tuntiin per päivä.
• Lapsi oppii tuntemaan myös isän paremmin. Hän oppii myös että isät voivat tehdä ihan samoja juttuja kuin äidit ja toisinpäin -> vanhat sukupuoliroolit hämärtyvät.
• Koti-isyys vähentää avioeron riskiä. Tukholman yliopiston tutkimuksen mukaan isän pitämä vanhempainvapaa auttaa jakamaan vastuuta kodin töistä ja lapsista äidin ja isän kesken. Tämä taas kohentaa parisuhdetta ja tekee vanhemmat tyytyväisemmiksi. (STT)
• Myös äideillä on mahdollisuus edetä urallaan ja toteuttaa itseään. Vuosien poissaolo työstä ei valitettavasti vie kenenkään uraa ainakaan eteenpäin ja voi myös syödä joidenkin naisten itsetuntoa pahasti. 

Meidän perheessä on mieheni jäämässä kotiin vuoden vaihteesta lähtien noin seitsemäksi kuukaudeksi. Tämä "vahdinvaihto" tapahtuu meidän molempien halusta: minä haluan päästä takaisin työelämään ja mieheni haluaa jäädä kotiin yli kymmenen vuoden työputken jälkeen. Hän ei malta odottaa sitä, että pääsee hommailemaan poikasen kanssa päivittäisiä askareita, ilman mitään työstressiä. Ja minä taas tartun uudella innolla työn tuomiin uusiin haasteisiin! Voisikohan mieheni koti-isä intouden osasyynä olla se, että hänen oma isänsä oli 70-luvulla myös koti-isä muutaman vuoden, mikä ei todellakaan ollut mikään normaalikäytäntö silloin.Ja siitä talousasiasta meidän kohdalla, mieheni palkka on melkein kolminkertainen minun palkkaani verrattuna ja asuntolainat ovat kovat. Mutta kuten sanoin, lähes kaikki on järjestettävissä - jos oikein jotain haluaa. Priorisointia!

Candlelight Dinner

Ok...uusi yritys...

Meillä on aina perjantaina katettu illallinen kahdelle ♥. Ennen poikasen syntymää kävimme aina perjantaisin illallistamassa ravintolassa, nyt käytännön syistä syömme yleensä kotona (joskus harvoin isovanhempien vieraillessa käymme ulkona syömässä). Sillä hetkellä kun poikasen pää osuu tyynyyn (mikä tapahtuu aina ennen klo kahdeksaa) istuudumme mieheni kanssa alas, avaamme hyvän viinin ja nautimme makoisan illallisen. Hyvä ruoka ja viini ovat tietysti olennainen osa illallista, mutta ihaninta on vain jutella rauhassa ilman mitään häiriötekijöitä, keskittyä toiseen ja katsella silmiin ;) Voimme helposti istua pöydän ääressä puoleen yöhön ja keskustella kaikesta maan ja taivaan väliltä. Voimme käydä läpi niin lottovoitto haaveita, kuin maailman politiikan tämän hetkisistä kuulumisia, niin maapallon ekologista tilaa kuin nykytaiteen ilmiöitä. Parisuhteemme yksi perustavista osasista onkin aina ollut tämä välillämme oleva keskusteluyhteys. En voisi kuvitella olevani parisuhteessa, missä toinen osapuoli vain murahtelee vastauksia tai kärjistetysti sanottuna osaa puhua vain autoista ja tekniikasta.Suosittelen kaikille pariskunnille edes kerran viikossa varata aikaa, jolloin telkkarit ja tietokoneet ovat suljettu ja aika on varattu vain teille kahdelle! Ainakin meillä viikolla illat menevät helposti siihen, että toinen/molemmat ovat koneella tai sitten katsellaan yhdessä telkkaria, tai hommaillaan muita hommia. Aikaa kahdenkeskeiseen oloon periaatteessa olisi - mutta se kuluu huomaamatta ihan muihin toimintoihin.

Useasti haemme kassilisen ruokaa läheisestä nepalilaisesta ravintolasta, mikä ei laadultaan koskaan petä. Eilen kuitenkin halutti meksikolaista ruokaa ja päätin valmistaa Burrito Ultimoa ja sen seuraksi tuoretta salsaa ja guacamolea (valmisversiot ovat mielestäni todella kökköjä itsetehtyihin verrattuna). Yleensä syömme vain runsaan pääruoan ja tälläkin kertaa alku- ja jälkiruokaa ei ollut (eikä niitä olisi kyllä jaksanut syödäkkään!) Burrito Ultimon reseptin kopsasin Santa Marian sivustolta ja tuunailin sitä vähän meidän makuun sopivammaksi, siis tulisemmaksi. Salsa ja guacamole reseptit ovat vanhoja reseptejä, enkä muista enään mistä ne on saatu.

Burrito Ultimo

1 paketti Red Fusion Chili & Jalopeno tortilla (336g)

Täyte

400g jauhelihaa

200g hernemaissipaprika pakastevihanneksia

1 rkl ruokaöljyä

1 pussi Santa Maria Tex Mex Burrito Spice Mix 30g

1 dl vettä (itse lisäsin enemmän!)

1 tlk Santa Maria Tex Mex Taco Sauce Medium 230g

200g juustoraastetta

vihreitä jalopenoja

Tex Mex Hotte Pepper Sauce - kastiketta

Valmistus

Ruskista jauheliha ja kiehauta kasvikset ruokaöljyssä. Lisää mausteseos ja vesi. Kypsennä noin 5-7 minuuttia.Levitä täyte tortilloille ja kierrä rullalle. Laita rullat voideltuun uunivuokaan, kaade tacokastike päälle, sekä mieleisesi määrä jalopenoja. Ripottele pinnalle juustoraastetta. Gratinoi uunissa 200 asteessa noin 7 minuuttia.

Guacamole

2 avokadoa
1 tomaatti
1/2 limen mehu
1 kynsi valkosipulia
ripaus suolaa

Soseuta valkosipuli ja kuoritut avokadot. Pilko tomaatti pienenpieneksi hakkelukseksi ja sekoita limen mehun kanssa joukkoon (ei enää soseuttimella, vaan normikapustalla).

Salsa

0,5 kg tomaatteja
puolikas makea sipuli
1/3 nippu tuoretta korianteria
yhden  limen mehu
jalopenoa maun mukaan (esim.1 tuore jalopeno)
1/8tl suolaa

Leikkaa tomaatti ja sipuli pieniksi kuutioiksi. Hienonna koranteri ja jalapeno. Jos haluat hurjan tulista, laita jalapenon siemenet mukaan, poista siemenet jos tahdot miedompaa. Purista limen mehu. Sekoita kaikki aineet tarjoilukulhossa. On valmista heti, mutta parempaa jos annat seisoa jaakaapissa tunnin, pari.


Näiden lisäksi söimme siis nachoja, joita on kiva dippailla salsaan ja guacamoleen. Joskus jaksan vääntää myös tortillat itse, mutta eilen tosiaan tyydyin valmisvaihtoehtoon. Ateriassa on muutenkin tällä kertaa aika paljon valmiiksi tehtyjä osia (mausteseoksia/kastikkeita), mutta ainakin meidän mielestä kokonaisuus oli ihan onnistunut.Otin kyllä ruuista kuvia, mutta ne eivät oikein onnistuneet. Olivat paremman makuisia kuin kuvissa näyttivät, joten päätin olla niitä julkaisematta. Mukavaa viikonlopun jatkoa kaikille!

Aargh!!

Kirjoittelin äsken tunnin ajan tekstiä ja onnistuin sen jollain tapaa sitten hävittämään kokonaan...Ketuttaa ja oikein paljon! Katsotaan saanko aikaiseksi kirjoittaa kaiken alusta.

Ritari valepuvussa ja aavemainen puisto

Eilen sattui niin yllättävä kohtaaminen, että siitä on pakko täälläkin kertoa. Olin poikasen kanssa aamupäivällä liikenteessä, kuten aina arkiaamuisin. Oltiin kierrelty Kodin Anttilat ja Tiimarit ja joulutarvikkeista pursuavia kasseja oli kertynyt kiitettävä määrä. Viimeiseksi, ennen kotiin menoa, poikkesimme vielä lähikaupassa ruokaostoksilla. Kauppaan sisäänmeno ja ovien aukipitäminen ei ollut kovin yksinkertaista vaunujen ja monien kassien kanssa, mutta tähänhän minä olen jo tottunut. Kun sitten tulimme kaupasta ulos aukaisi meille oven hieman "laitapuolenkulkijan" näköinen keski-ikäinen mies. Mies alkoi juttelemaan minulle ja alussa ajattelin kiittää ja hymyillä hänelle kauniisti ja poistua pikimmiten paikalta - kuten yleensä teen vastaavanlaisissa kohtaamisissa. Mutta nyt pysähdyin kuin seinään, kun kuulin mitä miehellä oli asiaa. Hän virkkoi jotenkin tähän tyyliin (ja sorry jos menee väärin, en ole alkuperäinen stadilainen ;) ) "Mä tsiigasin sporan ikkunasta, et kukaan ei tuu sua auttaan oven kanssa, vaik sulla on noin helvetisti kasseja ja viel skidiki mukana. Mä päätin jäädä tähän sua venaamaan ja aukaista sulle ton oven kun sä tuut ulos."  Siis mitä..tämä mies oli oikeasti jäänyt kaupan ulkopuolelle, kylmään ja kosteaan ilmaan odottamaan noin kymmeneksi minuutiksi, jotta voisi auttaa minua oven kanssa!!! En häkellyksissäni moisesta ystävällisyydestä osannut kuin kiittää häntä tuhannesti uudelleen. Mies vielä sadatteli kuinka itsekkäitä ja omaan napaan tuijottavia ihmiset nykyään ovat, kun eivät jaksa pysähtyä edes ovea auki pitämään sitä tarvitsevalle. Tämän jälkeen hän toivotti hyvät päivänjatkot, kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään päinvastaiseen suuntaan kuin me. Ah mikä ritari!

Minä mietin miestä vielä pitkään tapaamisemme jälkeen ja soimasin itseäni kuinka helposti olinkin ollut häntä aliarvioimassa, vain hieman poikkeavan ulkonäön perusteella. Pieni opetus jälleen ihmiselle, joka luulee olevansa niiin avarakatseinen ja vapaa ennakkoluuloista kanssaihmisiä kohtaan... I live and I learn, ei kai tästä muuta voi todeta.

Tänään vietimme aamupäivän poikasen kanssa Kaivarissa. Alunperin menimme sinne kerätäksemme käpyjä joulukoristeiden tekoa varten, mutta tulos oli nolla. Muutama viikko sitten pidetyillä Kaivarin haravointitalkoilla lienee jotain osuutta asiaan. Mutta reissu ei ollut ollenkaan turha. Tunnelma Kaivarissa oli todella ihmeellinen, puistossa oli tiheä hernerokkasumu ja se sai tuntumaan kuin olisi astunut sisään suoraan johonkin kauhuleffaan. Myöskin puiston reunoilla sijaitsevat rakennukset ja ravintola Kaivohuone olivat kuin kummituslinnoja. Tässä muutama kuva aamupäivältä. (Kuvat saa isommaksi klikkaamalla.)

 

Ja sää muuttui kuin taikaiskusta heti puistosta poistuessamme. Aurinko (mikä ihmeellinen valoilmiö!!!) paistoi täydeltä terältä, eikä sumusta ollut tietoakaan.Tähän loppuun vielä muutama kuva tästä ihmeestä :)

 

Piikitetty

Kävimme eilen ottamassa poikaselle possupiikin pitkän harkinnan jälkeen. Olin alunperin sitä mieltä, että emme rokotetta aio hänelle antaa, sillä emmehän ole kausi-influenssarokotustakaan hänelle koskaan ottaneet. Mutta sitten sattuneet kuolemantapaukset, taudin rajuus ja uhkakuvat virusmutaatiosta käänsivät kelkkamme. Suomessa käytössä oleva rokote suojaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen virusasiantuntijan Thedi Zieglerin mukaan mukaansa laajasti erilaisia taudin kehityslinjoja vastaan. Olen kyllä tietoinen siitä, että kausi-influenssaan kuolee vuosittain enemmän ihmisiä kuin sikainfluenssaan tulee (luultavasti) kuolemaan ja myös siitä seikasta, että joidenkin  mielestä itse influenssarokote on epäilyttävä tuote, jota ei ole tarpeeksi tutkittu, jotta sitä voitaisiin huoletta rokottaa. Nyt oli kuitenkin valittava pienempi paha ja minulla ei ole mitään syytä miksi en voisi uskoa ja luottaa asiantuntijoihin, joista kuitenkin suurin osa pitää rokotuksen ottamista erittäin suositeltavana.

Olin varautunut piiiitkään odotukseen ja kiukkuiseen & kipeään pikkuiseen poikaan, jolle eivät yöunet maistu piikin saannin jälkeen. Mutta kuinkas kävikään! Odotusaika neuvolassa oli kokonaiset 2 minuuttia! Kerrankin kaikki sujui kuin rasvattu, vaikka talo oli tupaten täynnä.Kaikki terveydenhoitajat käytännössä pistivät lapsia liukuhihnatyyliin, mutta ainakin meille sattuneella hoitajalla oli vielä iltapäivälläkin pitkän piikkirupeaman jälkeen empaattinen ote pelokkaalle poikaselle ja lelut valmiina itkun tyrehdyttämiseksi. Äidillekin oli aikaa jutella mahdollisista rokotuksesta seuranneista oireista, jotka ovat paikallinen kipu reidessä ja ehkä pieni lämmön nousu.

Iltasella odottelin lämmönnousua ja reidestä tuntuvasta kivusta johtuvaa kärttyisää oloa. Niitä ei sitten kuulunutkaan. Poikanen oli ihan oma itsensä ja vauhti oli sama kuin muinakin iltoina (eli valtava!). Nukkumaan hän rauhoittui kahdeksan aikoihin ja nukkui hyvin mielin aamu kahdeksaan. Eli ainakaan vielä ei rokotuksesta ole tullut mitään haittavaikutuksia. Nyt sitten vain toivotaan, että saimme rokotuksen ajoissa. Helsingissä alkaa sikainfluenssa olemaan kuumimmassa vaiheessa ja rokotus alkaa tehoamaan vasta noin 10 päivän päästä.

Kotini on linnani

Rakastamme mieheni kanssa kauniita, vanhoja taloja ja onneksemme löysimme pari vuotta sitten sopivan kokoisen asunnon 1900 - luvun alkupuoliskolla rakennetusta jugendtalosta. Kiertelimme katsomassa lukemattomia asuntoja, ennen kuin löysimme etsimäämme. Jotenkin vain tiesin heti kun astuin sisälle taloon, että tästä tulee meidän koti. Minulle on hyvin tärkeää, että ensitunnelmat talossa ovat hyvät. Tätä on vaikeaa loogisesti selittää, mutta asunnosta huokui hyvä, rauhallinen ja lämmin kutsutaan nyt vaikka sitä hengeksi, kun astuimme sisään. Ja minulle tuli olo: Meidän on pakko saada tämä! Asunnon sijainti on myös ihanteellinen, Helsingin keskustassa, mutta kuitenkin ihan omassa rauhassa. Viiden minuutin kävelyetäisyydeltä löytyvät niin kauppa,posti,leikkipuisto,puisto, kauppatori ja Suomenlinnan lautta :). Koulu ja päiväkoti ovat nurkan takana. Ydinkeskustaan kävelee 15-20 minuutissa.

Vanhoissa asunnoissa meitä viehättää kauniin ulkonäön lisäksi korkeat huoneet (meillä huonekorkeus on 3,20m), isot ikkunat & ikkunalaudat ja pienet kauniit yksityiskohdat, jotka muisuttavat meitä kotimme historiasta. Kodistamme löytyvät mm. todennäköisesti alkuperäiset patterit lämmönsäätimineen, tuulletusluukut ja kattorosetit. Myös lautalattia on alkuperäinen, jokseenkin se on maalattu valkoisella maalilla.

Lisäksi kotimme väliovet ja käytävään johtava ulko-ovi ovat alkuperäisiä.

Talon vanha tunnelma huokuu myös rappukäytävässä, jossa muotokieli noudattelee samaa linjaa asuntojen kanssa.

 

Pakko vielä mainita yksi juttu, minkä vuoksi pidän vanhoista rakennuksista. Minusta on todella kutkuttavaa välillä pysähtyä miettimään, mitä kaikkea näiden seinien sisällä onkaan tapahtunut. Olivatko täällä asuneet ihmiset onnellisia? Odottivatko he kenties rakasta ihmistä sodasta kotiin ja laskivat minuutteja siihen että tieto sodan loppumisesta tai kenties sitä että julistus Suomen itsenäistymisestä annettaisiin? Mitä kaikkea nämä seinät ovatkaan nähneet ja kuulleet!

Ainoa miinuspuoli asunnossamme on ollut, että se on vaatinut huomattavasti enemmän remonttia, mitä alunperin luulimme. Eli täysin valmista ei ole vieläkään....Listoja puuttuu sieltä ja täältä ja sisustuskin on vielä aivan kesken. Emme siis ole mitään maailman nopeimpia remppaajia ja sisustajia. Itseasiassa tulin raskaaksi heti taloon muuton jälkeen ja kun raskauteni oli mitä oli (siis aika vaikea), niin en pystynyt tekemään juuri mitään ensimmäisen 9 kuukauden aikana. Ja poikasen synnyttyä ensimmäinen vuosi meni lähinnä sumussa ja jokapäiväisestä elämästä selvitessä - ei remppailuihin ja sisustusten tekemiseen jäänyt paljon energiaa, eikä kyllä intoakaan. Mutta nyt kun voimavarat ovat ihan toisella tasolla, niin päästään ehkäpä myös näissä asioissa eteenpäin. Voipi ollakin, että jossain vaiheessa postailen jotain tästä lisää.

Bad Hairday

Onko teillä koskaan päiviä, jolloin tuntuu että hiukset eivät meinaa asettua millään edes jollakin tasolla siedettävään kuosiin? Aivan sama mitä niille yrittää tehdä, niin lopputulos on kaikkea muuta kuin onnistunut. Ei auta hiuspannat, ei pinnit eikä ponnarikaan. Hiukset ovat ja pysyvät liian lättäninä/pöyheiänä/suorina/kiharina ja hermo senkun kiristyy..

Valitettavasti tämmöisinä päivinä tuntuvat menevän kaikki muutkin asiat päin honkia. Aivastus tulee juuri kesken ripsivärin laiton ja lopputuloksena maskarat ovat pitkin poskia. Sukkalaatikosta ei löydy kuin parittomia sukkia ja ainoassa löytyneessä sukkaparissa on toisessa sukassa valtava reikä. Aamiaista valmistaessa huomaat että jogurtin, mitä halusit syödä myslin kanssa, parasta ennen päiväys on ohitettu reippaasti ja jäljellä oleva leipä on käytännössä korppua. Astianpesukonetta tyhjentäessäsi tiputat vahingossa yhden lemppari laseistasi lattialle, minkä seurauksena keittiö on täynnä lasinsirpaleita, joita yrität nopeasti imuroida pois, ennen kuin puolitoistavuotias poikanen nappaa niistä jonkun käteensä. Kun olet sitten vihdoin saanut poikasen puettua (pienoisen taistelun ja kilpajuoksun jälkeen, sillä pukeminen EI ole poikasen mielestä mukavaa puuhaa..eikä kyllä äidinkään...) ja itselle vedettyä hätäisesti talvivaatteet ylle, huomaat alakerrassa laittaessa poikasta kärryihin, että hupsis - jäivät sitten kengät laittamatta poikaselle jalkaan. Ja ei kun  takaisin ylös 3. kerrokseen (huom. asuinkerrokseemme ei mene hissiä!) poikanen mukana.

Ulkona kaikki meni onneksi putkeen, ainoastaan yksi paikallinen kassialma, joka kerjää päivittäin Aleksilla pyysi jälleen kerran rahaa. Kun sanoin hänelle, että ei ole käteistä niin Alma kehotti nostamaan automaatista. It's as easy as that ;)

Toivottavasti loppupäivä menee putkeen, hiukkasen kyllä puntti tutisee, sillä juurihoidon viimeistely olis vielä edesssä :(  Mutta kai se tästä, tukkakin muuten näyttää jo ihmismäiseltä kun suihkautin siihen muutaman kerran Tigin Bed Head Superstar, Queen for One Day - sprayta. Tuon nimisellä tuotteellahan on ihan pakko päivän kääntyä nousuun :)

Mistä on hyvät isät tehty?

Rajattomasta rakkaudesta

Kannustuksesta

Luotettavuudesta

Ymmärtäväisyydestä

Hassuttelutaidoista

Huolehtivaisuudesta

Aidosta läsnäolemisesta

Kärsivällisyydestä

Isosta avoimesta sylistä

Niistä on hyvät isät tehty.

Hyvää isänpäivää kaikille isille, erityisesti poikaseni isälle, joka on paras isä mitä poikanen voisi koskaan saada!

Lasikattoja ja lumisadetta

Kylläpäs taas aamulla harmitti, kun luin Hesarista miesten ja naisten palkka- ja pääomatulojen vertailusta. Mitään uutta tietoa Helsingin Sanomien selvitys ei kylläkään tarjonnut, mutta silti ei ole miellyttävää lukea siitä, että  sukupuolten väliset tuloerot ovat edelleen erittäin suuret. Esim. viime vuonna tuhannen eniten palkkaa tienanneen joukossa oli vain 120 naista. Määrä oli viime vuonna liki sama kuin kymmenen vuotta sitten.Myös tulohuipulla naisen euro on mieheen verrattuna 80 senttiä.

Hesarissa ei paneuduttu niihin syihin, jotka vaikuttavat masentavaan tulokseen, mutta todennäköisesti ne ovat edelleenkin ne samat kuin ennenkin: joidenkin miesten "asenneongelmat" naisten pätevyydestä johtotason tehtäviin (=hyvä palkkaisiin tehtäviin), naisten hakeutuminen matalapalkkaisille aloille, sekä perhesyiden (äitiysloma, hoitovapaa) vaikuttaminen negatiivisesti urakehitykseen. Jotta tilanne parantuisi, tulisi mielestäni sekä miesten, että naisten tehdä muutama asennemuutos. Miesten (tämä ei toki koske kaikkia miehiä, tasa-arvoa kannattavia miehiä löytyy onneksi Suomesta koko ajan enemmän!) tulisi uskoa naisen samanarvoiseen kyvykkyyteen hoitaa johtotason työtehtäviä kuin miesten, naisten hakeutumista ns. miesvaltaisille aloille ja naisten valmiutta ja uskallusta jakaa lapsenhoitovastuuta tasaisemmin miestensä kanssa, jotta uralla eteneminen ei tyssäisi lapsien hankintaan. Itseasiassa mielestäni yksi keskeinen asia palkkojen nousuun olisi se, että naisten tulisi ottaa koko palkkakeskusteluihin hiukan kovempi asenne ja vaatia rohkeasti sitä parempaa palkkaa! Yleensä me naiset kiltisti tyydytään niihin surkeisiin parin - kolmen prosentin palkankorotuksiin, mitä naisvaltaisilla aloilla yleensä saadaan. Samaan aikaan miesvaltaisilla aloilla palkka nousee helposti viidellä sadalla eurolla vuodessa, kun mies kehityskeskustelussa esittää "toivomuksen" palkankorotuksesta. Kuinka moni nainen uskaltaisi vastaavaa toivomusta esittää?!! Ymmärrän kyllä realiteetit ja sen, että lähes aina nämä naisvaltaiset alat ovat julkisen sektorin työpaikkoja, joissa palkkavaatimuksiin on miltei mahdotonta itse vaikuttaa. Mutta näissä tapauksissa naisista tulisi löytyä "munaa" ja äärimmäisissä tapauksissa mennä lakkoon! Uskon että rahaa alkaisi löytymään, jos esimerkiksi koulut/päiväkodit/sairaalat olisivat viikonkin kiinni tai toimistot viikon siivoamatta!

Sitten aivan muualle. Tänään tuli talvi Helsinkiin! Oikeastaan ihan kiva saada hieman valkoista kirkastamaan muuten niin mustaa maata. Poikanen oli aivan innoissaan lumesta, ei meinannut malttaa tulla sisälle puistosta ollenkaan. Laitan tähän loppuun muutaman kuvan tältä aamulta. Kuvien laatu on vähän huono, kun näpsin ne kännykän kameralla. (Klikkaamalla saat kuvat suuremmiksi.)

 Leikkipuistomme vieressä sijaitseva Uspenskin katedraali.

 

Taustalla kotikatumme.

Lumiruusuja

Mammutti

Katseltiin viikonloppuna Lukas Moodyssonin ohjaama leffa Mammutti (Mammoth, 2009), joka osoittautui erittäin hyväksi valinnaksi. Mammutti on kaunis ja mietiskelevä elokuva perhettä koskevista valinnoista kilpailutalouden paineissa. Minun on hyvin vaikeaa katsella mitään hömppäkomedioita tai väkivallalla kyllästettyjä actionräiskintöjä. Telkkarista saatan kyllä katsella melkein mitä tahansa shaissea, minkä katseluun aivoja ei tarvitse käyttää ollenkaan, mutta elokuvilta vaadin enemmän. Jotta viitsisin katsoa elokuvan loppuun saakka, tulee sen herättää minussa tunteita ja ajatuksia. Hyvän elokuvan tunnistaa mielestäni siitä, että sitä kelailee vielä pitkän aikaa katsomisen jälkeen.

En ala tässä nyt sen syvemmin Mammutin juonta sen kertomaan, mutta suosittelen sen katsomista todellakin. (Katso traileri postauksen lopusta.) Elokuvan jälkeen jäin mielessäni pohtimaan muunmuassa seuraavia asioita, vaikka nämä kysymykset eivät itseasiassa elokuvan kantavana teemana toimineetkaan.

1. Onko vanhempi aina ensisijaisesti huono vanhempi, jos hän jättää pienet lapsensa sukulaisten huostaan  ja muuttaa toiselle puolelle maailmaa töihin? 
2. Onko vanhempi itsekäs, omaa uraa ajatteleva työnarkomaani jos hän viettää suurimman osan vuorokaudesta töissä, eikä perheensä kanssa?
   
3. Onko huorana toimiminen tuomittavaa ? 
4. Pitääkö pettäjän kertoa aina petetylle tapahtuneesta?
   

Viisitoista vuotta sitten olisin vastannut näihin kaikkiin edellä mainittuihin kysymyksiin lähes silmää räpäyttämättä kyllä. Nyt mielestäni ei ole oikeita tai vääriä vastauksia. Kaikki on niin tapauskohtaista, kaikki vaikuttaa kaikkeen ja elämä ei todellakaan ole niin mustavalkoista mitä nuorena (ja naivina) luulin ja uskoin. Onko vanhempi vielä huono vanhempi jos hän maailman toisella puolella työskennellessään mahdollistaa sen, että hänen lapsensa pääsevät kouluun, saavat oman kodin ja välttyvät työskentelmästä kaatopaikalla tai myymästä itseään hengissä pysymiseksi? Onko vanhempi vielä itsekäs työnarkomaani jos hän työkseen pelastaa ihmishenkiä, joiden hyvinvoinnista ei kukaan muu välitä ja samalla tuntee syyllisyyttä siitä että tekee niin paljon töitä? Onko huoraaminen tuomittavaa, jos se on ainoa keino millä turvata oma ja lapsensa taloudellinen toimeentulo ja mahdollisuus päästä elämässä eteenpäin? Jos pettäjä tuntee syyllisyyttä teoistaan ja ei koskaan aio toistaa tekoaan, onko moraalisesti oikein vai väärin kertoa tapahtuneesta, jolloin se voisi rikkoa monen ihmisen elämän pitkäksi, pitkäksi aikaa?

Vastaavaa listaa voisi jatkaa loputtomiin. Yleensä aina asioilla on kaksi puolta (tai kolme tai neljä) ja yleensä ne jotka ovat toisia herkimmin tuomitsemassa, eivät todellakaan tiedä läheskään koko totuutta. Sen sijaan että me ihmiset niin kovasti yritämme kiillottaa omaa sädekehäämme muiden ns. "vääriä" tekoja tuomitsemalla/halveksimalla, emmekö me voisi käyttää tämän energian paremmin siihen että koettaisimme ymmärtää niitä syitä miksi joku ihminen toimii tietyllä tavalla. Ja mitä tärkeämpää, emmekö me voisi yrittää tehdä jotain konkreettista asioiden parantamiseksi?

Lapseni merkitys

Kotona ollaan taas ja ainakin vielä ihan terveenä :) Reissu meni kivasti ja lentomatkastakin suoriuduttiin ilman mitään suurempia kommelluksia. Suosittelen muuten lentoasemalta löytyvää leikkihuonetta! Sieltä löytyy leikkikalujen lisäksi mikro, syöttötuoli, hoitopöytä ja telkkari, josta voi katsella piirrettyjä. Helpottaa huomattavasti lentokentällä vietettyä aikaa, kun ei koko ajan tarvitse juosta lapsen perässä, sillä ainakin meillä on menossa vaihe ettei paikallaan pysytä ollenkaan.

Ja sitten itse asiaan. Minulla on muutama lapseton ystävä, jotka pähkäilevät kannattaisiko niitä lapsia yrittää tehdä vai ei. He ovat viime aikoina olleet minulta tivaamassa, minkä vuoksi lapsia tulisi hankkia, mitä lapset antavat elämälle. Minun on ollut todella vaikeaa yrittää selittää sitä mitä minä koen saavani lapseltani,
sillä se on niin tunnepohjaista, mitä on vaikea selittää ulkopuoliselle. Lapseton ihminen näkee helposti sen rasittavimman puolen lapsiperheiden elämästä : oma aika on kortilla, ei saa nukkua niin paljon kun haluaa, lapsi on riippuvainen sinusta vuosikausia, jatkuva pelko lapsen turvallisuuden puolesta, jne, jne. "Huonoja" puolia lapsen hankkimiselle löytyy monia, niiden positiivisten syiden löytäminen voi olla joillekin vaikeaa. (Itseasiassa mielestäni niiden ihmisten, jotka eivät näe mitään hyvää syytä hankkia lapsia kannattaisi heivata koko ajatus pois mielestä.  Maailmassa on ihan tarpeeksi lapsia, joiden vanhempien olisi kannattanut kaksi kertaa miettiä haluaako vanhemmaksi tai ei.) Tässä nyt tulee kuitenkin  listaus mitä minä koen saavani lapseltani, ja tätä ei todellakaan voi pitää minään yleismaailmallisena esimerkkinä, vaan minun henkilökohtaisina tunteina.

• Rakkautta, rakkautta, rakkautta. Rakkautta siinä muodossa mitä en koskaan uskonut voivani kokea. Rakkaus poikasta kohtaan täyttää koko sydämeni. Minä tiedän, että tekisin mitä vain poikasen hyvinvoinnin ja turvallisuuden puolesta. Minä tunnen poikasen tunteet, niin hyvät kuin pahatkin, omassa kehossani fyysisenä hyvänä olona tai vastakohtaisesti kipuna. Voiko olla suurempaa ja kokonaisvaltaisempaa tunnetta kuin äidin/isän rakkaus? Minä en ole ainakaan sitä kokenut. (Enkä osaa sitä tätä paremmin kuvata, te äidit/isät kyllä tiedätte mistä puhun :) )
  
• Lapseni kautta olen oppinut näkemään uudestaan kuinka paljon ihmeellisiä asioita maailmassa on. Hän pysähtyy esimerkiksi ihastelemaan voikukkaa ja metsän sieniä, haltioituu meren aalloista ja kirkuu onnesta lintujen lentäessä hänen ylitseen. Ennen en nähnyt näitä asioita ollenkaan, vaan kiiruhdin eteenpäin sivulleni katsomatta, kohti jotakin niin paljon tärkeämpää. (Mitä?!?)
• Kuten jo aikaisemessa postauksessani kirjoitin, lapseni syntymän myötä olen saanut koko tunneskaalani takaisin. Tästä enemmän täällä. Tunteiden takaisin saamisen myötä koen tulleeni myös empaattisemmaksi ja herkemmäksi muita ihmisiä kohtaan. Maapallon ja ihmiskunnan hyvinvoinnin asiat ovat tulleet entistä tärkeämmäksi omassa arvojärjestyksessäni ja olen valmis tekemään myös (hyväntekeväisyys)työtä niiden edistämiseksi.
  
• Vaikka lapsia syntyy kuin sieniä sateella koko ajan, jotenkin se oman lapsen syntyminen, kasvaminen ja kehittyminen tuntuu suurelta ja ainutlaatuiselta tapahtumalta. Jokaisen uuden kehitysvaiheen saavuttaminen on pieni ihme ja onnen aihe. Miten jotakin noin ihanaa ja (lähes) täydellistä  olemme voineet saada miehemme kanssa aikaan? Tässä tunteessa ei ole sitten mitään objektiivisuuden häivääkään :) Ainahan vanhemmat näkevät sen oman lapsensa kaikkein ihanimpana ja ihmeelisimpänä - ja näin tulee mielestäni ollakin! Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näkisin lapseni tekemät teot jotenkin aina oikeana. Esimerkiksi, jos (kun) huomaan lapseni käyttäytyvän huonosti (epäkunnioittava käytös muita ihmisiä tai eläimiä kohtaan/tavaroiden huono kohtelu, jne) en todellakaan katso tätä läpi sormieni. Kasvattajana olen itseasiassa aika tiukkis, varsinkin käytöstapojen kohdalla.
• Aikaisemmassa elämässäni (lue lapsettomassa) tunsin olevani onnellinen ja elämäni tuntui mielekkäältä. Kiertelimme ympäri maailmaa, harrastimme, kävimme paljon ulkona, työ oli haasteellista ja mielenkiintoista ja kaikki tuntui olevan mitän parhaimmin. (Meillä ei ollut mitään valtavaa vauvakuumetta ja lapsi tuli asenteella "tulee jos on tullakseen". ) Nykyisessä elämässä vanha elämä tuntuu kuitenkin kovin tyhjältä ja aika pinnalliseltakin. Vaikka välillä todellakin on päiviä, että haluaisi olla hetken ihan rauhassa ja tehdä mitä huvittaa, paluuta aikaisempaan elämään en haluaisi.  Mutta luulen myös, että jos emme olisi koskaan lasta saaneet olisimme edelleenkin onnellisia. Eihän sellaista mitä ei koskaan ole olemassa ollutkaan pysty kaipaamaan. Silloin kun ei tiedä mitä menettää. 

Äidiksi tulemisen myötä en tunne olevani mitenkään enemmän nainen kun aikaisemmin, tätä kuulen joidenkin naisten väittävän äidiksi tultuaan. Mutta entiseen minään verrattuna tunnen olevani empaattisempi, toisista ihmisistä välittävämpi ja pienistäkin asioista iloitseva, elämän kaikista dimensioista nauttiva ihminen.

And now here is my secret, a very simple secret;
it is only with the heart that one can see rightly,
what is essential is invisible to the eye.
Antoine de Saint-Exupery

Syksy jo saa, harmaa on maa

En taida olla ainoa ihminen, kenen lemppari vuodenaika ei ole syksy. Kirpeät aurinkoiset syyspäivät vielä menevät, mutta tämmöiset harmaat, sateiset päivät voivat olla todellakin masentavia. Sade piiskaa ikkunoita, puut huojuvat lähes lehdettöminä tuulessa ja ne ihmiset jotka ovat uskaltautuneet ulos kyyristelevät huppujensa ja sateenvarjojensa suojissa kiiruhtaen, jotta pääsisivät äkkiä sisälle. Olen huomannut, että poikanenkaan ei ole syysihmisiä. Kesällä hän olisi voinut olla ulkona koko päivän ja lähes aina itkun kanssa piti lähteä kotiin puistosta. Nyt syksyllä poikanen usein itse yrittää kiivetä vaunuihin ja hoputtaa minua lähtemään takaisin kotiin. Ja syksyinen kylmä, kostea mereltä puhaltava tuuli saa hänet usein todella kiukkuiseksi.

Silloin kun elelimme mieheni kanssa vielä ihan kahdestaan, kävimme usein syksyisin matkoilla. Miten ihanaa olikin saada edes hetkisen aikaa nauttia auringosta ja lämmöstä! Viimeaikoina ulkomaanmatkailu on jäänyt minimiin ihan käytännön syistä, mutta ehkäpä poikasen vielä hiukan kasvettua alamme matkustelemaan enemmän. Nyt olen yrittänyt keksiä muita keinoja, millä piristää syksyn harmautta ja olen havainnut seuraavat asiat aika toimiviksi, ainakin itseni kohdalla:

• Poltan paljon kynttilöitä. (Tuoksukynttilät ovat aivan ihania!)
• Juon usein teetä (n.3krt päivässä). Itse en ole kahvinjuoja ollenkaan, mutta teetä rakastan. Tänä syksynä olen varsinkin ihastunut  Nordqvistin valkoiseen pussiteehen. Vai mitä sanotte teelaaduista minkä nimet ovat mustikkamuffinssi, päärynätarha, grippi-mansikka, sekä greippi-Aloe.
• Kokkailen viikonloppuisin vähän parempaa ruokaa, olen löytänyt Maku lehdestä aivan mahtavia reseptejä, joilla olen onnistunut (mielestäni) tekemään ihan ravintolatasoista ruokaa :)  (Voisin joskus muuten tehdä postauksen näistä resepteistä, jos jotakuta kiinnostaa). Hyvän ruoan kanssa nautin lasillisen viiniä.
  
• Katson paljon elokuvia ja luen kirjoja. Mikä onkaan ihanampaa kun käpertyä sohvannurkkaan (tai miehen kainaloon) ja katsoa hyvää leffaa, kuuma teemuki kädessä ja ehkä pala (heh minun tapauksessani levyllinen!) suklaata sen kanssa naposteltavana. 

Olisi kiva kuulla millä tavoin te torjutte syksyn harmaita päiviä.

Huomenna lähden kahdestaan poikasen kanssa moikaamaan vanhempiani pohjois-Suomeen. Hiukan jännittää ensimmäinen lentomatka hänen kanssaan kahdestaan, onneksi ei ole kuitenkaan tällä kertaa pitkästä lentomatkasta kyse. Toinen asia mikä pikkasen pelottaa on se, että pohjois-Suomessa jyllää sikainfluenssa juuri pahimmillaan, eikä meillä luonnollisesti ole vielä rokotuksia sitä vastaan. En ole itseasiassa vielä päättänyt haluanko edes koko rokotusta ottaa, sillä niin paljon olen kuullut ihan ammattilaisiltakin mielipiteitä rokotteen ottamista vastaan ja sen puolesta. Toivotaan nyt sitten vaan, että tauti ei tartu, vaikka toisaalta jos sen nyt sairastaisi olisi sitten vasta-aineet kehossa. Tällä hetkellä jylläävä sikainfluenssahan on aika lievää laatua ja luin, että keväällä olisi tulossa voimakkaampi flunssa-aalto.


Palaan siis takaisin langoille ensi viikon loppupuolella. Valoa päiviin kaikille :)

Projekti ONNELLISUUS

Kerrankin naistenlehdestä löytyi oikeasti mielenkiintoinen juttu, joka kuullosti jopa uskottavalta! Uusimmassa Annassa ( 22.10.2009) "Onko Minttu onnellinen?" - jutussa käsiteltiin näyttelijä Minttu Mustakallion onnellisuuden ohella asioita, jotka vaikuttavat ihmisen onnellisuuteen. Artikkelin tiedot perustuvat lääkäri-filosofi S.Mattilan ja lääkäri-psykoterapeutti Aarninsalon kirjaan Onnen Taidot (2009).

Minun mielestäni ainakin seuraava listaus kuullostaa aika järkeenkäyvältä, ainakin näin suomalaisesta näkökulmasta.
Onnelliset ihmiset:

• Käyttävät paljon aikaa perheen ja ystävien kanssa.
• Osaavat ilmaista kiitollisuutta kaikesta, mitä heillä on.
• Ovat usein ensimmäisenä auttamassa työtovereita ja ohikulkijoita.
• Ovat optimistisia tulevaisuuden suhteen.
• Osaavat nauttia elämän nautinnoista ja elää nykyhetkessä.
• Harrastavat liikuntaa viikottain tai jopa päivittäin.
• Ovat syvästi sitoutuneita elinikäisiin päämääriin.
• Omaavat selviytymiskykyä elämässä eteen tulevien haasteiden, kuten stressin, kiirsien ja tragedioiden edessä.

Tietysti ensimmäisenä kävin vertailemaan, missä itselläni olisi petrattavaa. En aina tajua olla kiitollinen tästä kaikesta mitä minulla on. Asiathan eivät oikeasti voisi olla paremmin mitä meillä tällä hetkellä on: Meillä on ihana pikkuperhe, olemme terveitä, meillä on oma kaunis koti, asumme turvallisessa maassa ja tulemme ihan kivasti taloudellisesti toimeen. Elämässäni on ollut aikoja jolloin juuri luettelemistani asioista puuttuivat lähes kaikki. Jotenkin sitä vaan välillä pitää kaikkea itsestäänselvyytenä ja unohtaa että toisinkin voisi olla. Toinen asia missä voisin skarpata on työtovereiden ja ohikulkijoiden auttaminen. Toki minä autan silloin kun apua minulta suoraan pyydetään, mutta avun tarjoamisessa esimerkiksi silloin, kun turisti näyttää eksyneeltä (asumme Helsingin parin tärkeän turistikohteen kupeessa joten törmäilen turisteihin päivittäin) voisin ihan ilman kysymättä mennä häntä auttamaan. Muut näistä kohdista tunnen kyllä täyttäväni, paitsi välillä kyllä hetkessä eläminen tuottaa pieniä vaikeuksia ja ajatus karkaa "sitten kun.." moodiin, eli skarppausta myös tähän.

Artikkelissa oli muutama konkreettinen harjoitus miten omaa onnellisuutta voisi lisätä ja ajattelin ottaa yhden niistä kokeiluun, raportoin sitten myöhemmin miten tämä toimi.

Tee hyviä tekoja

Toista seuraava harjoitus kymmenen viikon ajan:

Valitse viikosta yksi päivä, jolloin teet yhden uuden ja ison hyvän teon. Vaihtoehtoisesti voit tehdä myös kolme-viisi pienempää hyvää tekoa. Tärkeää on ajoittaa ne kaikki samalle päivälle. Vaihtele tekoa kerrasta toiseen.

Harjoitus perustuu sille, että onnelliset ihmiset eivät keskity vain itseensä. Muiden huomioiminen lisää onnellisuutta esim. siksi, että se siirtää huomion pois omien ongelmien vatvomisesta ja auttaa näkemään kanssaihmiset positiivisessa valossa.

Onnellista viikonloppua kaikille!



If you want others to be happy, practice compassion. If you want to be happy, practice compassion.
 - Dalai Lama

Palasia päivän varrelta

Vuorokaudessa on liian vähän tunteja, että blogia pystyisi päivittämään niin usein kun haluaisi. Tai kyllä sitä tietysti pystyisi, mutta sitten se aika olisi taas pois muista tärkeistä asioista, kuten miehen kanssa seurustelusta, kirjojen lukemisesta, pilateksesta tai vaikkapa lemppari tv-sarjojen katsomisesta. Mutta turha kai tästä päivittämisestä on mitään stressiä ottaa, päivitän silloin kun ehdin. Monesti päivän aikana pyörii mielessä juttuja, joita olisi kiva käsitellä blogissa, mutta sitten kun vihdoin olisi aikaa kirjoittaa, niin kaikki nämä hienot(?) ideat ovat kaikonneet päästä. Katsotaan muistuuko tällä kertaa mitään mieleen.

Tänään meille postin mukana tuli lelukuvasto, joka on muuten harvinaista herkkua meille, sillä olemme kieltäneet mainospostin (tämä kuvasto oli minun nimellä varustettu ja osoitetiedot saatu Väestörekisterikeskukselta). Tarkastelin kuvastoa nyt erityisen kriittisin silmin (yleensä silmäilen vastaavat kuvastot nopeasti läpi, josko niissä olisi jotain kiinnostavaa ja heitän sitten suoraan paperinkeräykseen), kiinnittäen huomion siihen kenelle minkäkinlaiset lelut olivat suunnattu. Ja täytyy sanoa, että eipä tarvinnut kovin kauan miettiä olivatko kuvaston laatijat missään mielessä perillä sukupuolineutraalista kasvatuksesta. Tytöille tarjottiin vain ja ainoastaan vauvanukkeja, erilaisia barbeja, leipomis/ruoanlaitto välineitä, My Little Poneja, Hello Kittyä sekä lääkärin laukkua. Ja barbi-nukeista vielä sen verran, että n.95% :lla barbeista oli pitkät vaaleat hiukset ja suuret siniset silmät. Kirkkaat värit puuttuivat tytöille suunnatuista mainoksista täysin ja kaikki oli kuorrutettu vaalenpunaisella. Pojille oli vähintään yhtä tarkat rajat, millaiset lelut ovat poikien leluja: autot, miespuoliset action figure- ukkelit ja erilaiset rakennussarjat. Väritys poikien tuotteille oli tummansininen/musta. Vaikka ei ole tarkoituskaan tehdä tytöistä poikia tai pojista tyttöjä, niin tämä oli kyllä mielestäni vähän liikaa. Toki vanhemmat ovat pääasiassa vastuussa siitä, millaisia leluja lapset saavat niin kyllä ainakin isommat lapset myös itsenäisesti katselevat kuvastoja ja saavat niistä ideoita päähänsä. Kun tytöille tarjotaan ainoana vaihtoehtona (kärjistetyksi) vaalenpunaista, suurisilmäistä barbiblondia, joka tekee ruokaa ja hoitaa lapsia - niin on se aika kapea esimerkki pienille tytöille , millaisista asioista heidän tulisi olla kiinnostunut ja miltä heidän tulisi näyttää. Ja pieni poika voi tuntea itsensä oudoksi, kun hän tykkää leikkiä esim. lääkäriä ja vaikkapa kokkia ja ainoat hänelle suunnatut lelut ovat hyvin kaukana näistä intresseistä.

Sitten toinen asia, josta olen jo aikaisemmin kirjoitellut blogissani ja mistä on viime aikoina alettu keskustelemaan myös mediassa - uskonnonopetuksen tarpeellisuudesta ja oikeutuksesta kouluissa/päiväkodeissa. Olen todella suurella mielenkiinnolla seurannut keskustelua, miten uskonnon asemalle oppiaineena käy. Kuten aikaisemmasta tekstistäni käy selville, olen ehdottomasti "aivopesumaista" uskonnonopetusta vastaan, millä tavalla se nykyään toteutuu ainakin päiväkodeissa ja alakoulussa. Jos minulta kysyttäisiin, niin toivoisin että uskonnon opettaminen vaihdettaisiin uskontotiedon opettamiseen, siten että se käsittäisi kaikki maailman uskonnot, tasapuolisesti ja ei vakaumuksellisesti opetettuna. Saa nähdä miten käy, toivoa siis on ennen kun poikanen menee päiväkotiin.

Leppoisaa illanjatkoa kaikille! Huomasin, että muutama komentti oli tullut edellisiin kirjoituksiin, vastailen niihin huomenissa :)

My Bucket List

Katselin jokin aikaa sitten DVDltä Morgan Freemanin ja Jack Nicholsonin (molemmat ovat muuten lempparinäyttelijöitäni) tähdittämän elokuvat Bucket List (2007). Itse elokuvaa pidin vain keskinkertaisena, mutta se sai minut pohtimaan mikä on minun oma Bucket List - eli asiat jotka haluaisin kokea/tehdä ennen kuolemaani. Eli tässäpä ne tulevat. Eivätkä ole missään tärkeysjärjestyksessä.

• Uida delfiinien kanssa, mielellään meressä. Tähän mennessä olen päässyt näitä maailman ihanimpia eläimiä vain silittelemään ja ihailemaan veneestä.
• Asua vielä kerran ulkomailla. Mielellään jossain lämpimässä paikassa, missä pärjää kesävetimissä läpi vuoden! Tämän toiveen haluaisin toteuttaa ennen poikasen kouluunmenoa, mutta ei ainakaan vielä ole mitään konkreettisia suunnitelmia sen toteutumiseksi.
• Tehdä hyväntekeväisyystyötä vähempiosaisten lasten auttamiseksi. Olen nuorempana ollut hyväntekeväisyystyössä ja se oli kaikessa rankkuudessaan todella antoisa kokemus.
• Ajaa autolla Yhdysvaltojen läpi, mielellään hitaassa tahdissa.
• Päästä vielä kerran Amazonin sademetsään.
• Nähdä pojastani varttuvan onnellisen, tasapainoisen ja terveen miehen. Tämä on tietysti aivan eri tasolla tärkeä toive kuin muut. Mikään, ei mikään maailmassa voi koskaan mennä poikani hyvinvoinnin ylitse.
• Konkreettisesti edesauttaa vähemmistöryhmien ja sukupuolten tasa-arvon (etnisten vähemmistöjen ja seksuaalivähemmistöjen) toteutumista. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että työyhteisössäni minä olen päävastuussa siitä kuka meille tulee töihin :) Tällä hetkellä meillä on työntekijöitä mm.Afrikasta ja Keski-Amerikasta. Mutta paljon voisi vielä tehdä.
• Saada itselleni rauha toisille tehdyistä vääristä teoista. Joskus itselle on vain niin vaikeaa antaa anteeksi - vaikka toinen osapuoli olisi anteeksi antanutkin.
• Vanheta yhdessä mieheni kanssa.

Millainen on sinun Bucket List?

Huhuu tasa-arvo!!!

Ärsyttää! Kaikki Suomessa asuvat ovat varmastikin sattuneet näkemään tv:stä Atrian mainoksen, jossa keski-ikäinen nainen haaveilee kuumista hetkistä nuoren miehen kanssa. Itse pidin mainosta hauskana ja erilaisena, pidin myös sen ennakkoluuloja rikkovasta sanomasta. Nyt luin kuitenkin Iltasanomista ( http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1741830), että kyseisestä mainoksesta on tehty kuluttajavirastoon valituksia siitä syystä että mainos on seksistinen, moraaliton ja esittää miehen alentavalla tavalla.
Siis mitä???? Tv:stä on tullut JOKA päivä ainakin viimeisen 10 vuoden ajan vastaavia mainoksia, missä seksuaalisten fantasioiden kohteina on ollut nainen (ja yleensä vielä nuori nainen). Mikseivät nämä ole ihmisten mielestä moraalittomia ja naista halventavia? Vai onko vielä nykypäivänäkin niin, että joidenkin ihmisten mielestä naisella ei ole oikeutta fantasioihin, vaan hänen oikea paikka on olla vain näiden kohde?!?
Siitä olen kyllä samaa mieltä, että seksiä käytetään aivan uskomattoman paljon mainonnassa. Mikä ei todellakaan ole läheskään aina hyvä asia. Mutta kun "seksillä myyminen" ei todennäköisesti kuitenkaan häviä mediasta, niin eikö sitä voisi oikeasti yrittää edes jollain tasa-arvoistaa?
Vielä yksi asia...miksi naiselle, joka sattuu pitämään nuorempia miehiä viehättävänä on pitänyt keksiä oma nimitys "Puumanainen" (nimitys alunperin lähtöisin Jenkeistä)? Mikähän olisi vastaava nimitys miehelle, joka tykkää nuoremmista naisista....?!

Mistä on pienet pojat tehty?

Silloin tällöin törmää eri lapsen kasvatusta käsittelevillä foorumeilla ja viime aikoina myös Hesarissa keskusteluihin ja jopa kiistelyihin perinteisen sukupuoliroolin, sukupuolineutraalin- sekä sukupuolivapaan kasvatuksen noudattajien kesken. Päätinpä minäkin nyt sitten laittaa oman lusikkani soppaan ja hieman valaista käsityksiäni aiheesta.

Niille lukijoille, joilla ei ole ollenkaan käsitystä mitä nämä eri kasvatustyylit ovat, niin kärjistetysti voisin yksinkertaistaa ne seuraavasti. (Nämä määritelmät eivät ole suoria kopioita mistään tieteellisistä kirjoista ja pahoittelen jos jossain kohtaa menee metsään. Korjauksia otetaan vastaan!) Perinteiseen sukupuolirooliin kasvattajat ovat sitä mieltä, että on olemassa tarkat "säännöt" mitkä ovat tyttöjen leikkejä/leluja/tapoja toimia/oppia/ajatella ja nämä siis eroavat suurelta osin poikien vastaavista. Sukupuolineutraalin kasvatuksen noudattajat taas yrittävät päästä eroon tyttöjen ja poikien juttujen dikotomiasta ja käsitellä lasta yksilönä, jolla on omat henkilökohtaiset mielenkiinnon kohteet/tarpeet/oppimistyylit riippumatta siitä sotivatko ne vastaan yleisesti hyväksyttyjä sukupuolinormeja vai eivät. Sukupuolivapaan kasvatuksen puolestapuhujat haluavat lähestulkoon kieltää lapsen sukupuolen. He eivät halua, että lapseen kohdistetaan mitään mahdollisesti sukupuolisidonnaisia odotuksia tai yleistyksiä. Sukupuolineutraalin kasvatuksessa toteutettujen asioiden lisäksi sukupuolivapaan kasvatuksen noudattajat antavat useasti lapselle nimen, josta sukupuolta ei voi päätellä, samoin lasten vaatetus (värit,kuosit) ei paljasta onko kyseessä tytön vai pojan vaatteet. Lapselle ei myöskään puhuta miehistä/naisista vaan ihmisistä yleensä, esimerkiksi ihminen leipoo pullaa vs. täti leipoo pullaa. Tiedänpä yhden tapauksen, jossa lapsen läheisetkään (mummot/papat) eivät saaneet vaihtaa lapsen vaippaa, jotteivat olisi saaneet selville tämän sukupuolta.

Kaikenlaiset ääriaatteet ovat mielestäni vastenmielisiä ja epäilyttäviä, olkoonkin sitten puhe kasvatusmetodeista, politiikasta tai vaikkapa uskonlahkoista. Yleistykset suuntaan tai toiseen saavat karvani pystyyn ja edellä mainitut luokitukset ottavat huomioon vain yhden lasta määrittävän faktorin, sukupuolen. Eikö esimerkiksi lapsen temperamentin vaikutus kasvatustyyliin ole käytännössä suurempi kuin sukupuolen? (Huom.käsittelen tätä asiaa nyt vain suomalaisesta lähtökohdasta, tilanne voi olla täysin toinen jossain muualla päin maailmaa). Eikö sukupuolettomasti kasvatettu lapsi huomaa sukupuolen läsnäolon, vaikka se häneltä koitettaisiin kieltää? Ja tuleehan lapsen jossain vaiheessa päättää, mitä hän on - tyttö vai poika. Tämä todennäköisesti tuottaa lapselle hämmennystä, jos kaikki sukupuoleen viittaavat asiat on peitetty. Kasvatustieteen lisensiaatti Leila Tuominiemi kiteyttää mielestäni hienosti: "Sukupuoliroolimalleja rikkovalla kasvatuksella tavoitellaan yleensä tasa-arvoa. Täydellinen sukupuolesta irtisanoutuminen saattaa kuitenkin olla tasa-arvon vastaista.

”Tasa-arvo täytyy nähdä vuorovaikutuskysymyksenä. Jos emme huomioi sukupuolta ollenkaan, onko se silloin tasa-arvoa suhteessa mihin”, Tuominiemi kysyy.

Meidän periaatteenamme pidämme sitä, ettemme kiellä pojaltamme mitään aktiviteetteja tai käyttäytymismalleja vain sen vuoksi että hän on poika. Tuemme parhaamme mukaan hänen luontaisia luonteenpiirteitä, emmekä yritä "jalostaa" niitä suuntaan tai toiseen. Esimerkiksi tällä hetkellä poikanen nauttii suunnattomasti kun lähes päivittäin tanssimme kahdestaan (terveisiä naapureille, jotka varmaan saavat päivittäisen naurukiintiönsä täyteen kun tämä mami kävelee moonwalkia olohuoneen suuren ikkunan edessä :p ) ja eri kulkuvälineiden ihasteleminen on myös nastaa, autoja päristellään niin kovaa että kuolapallerot lentävät puolen metrin kaaressa. Samoin laululeikit ja pallon pelaaminen kuuluvat mielipuuhiin. Kunhan lapsi kasvaa, niin aion ottaa hänet mukaan leipomaan ja tekemään ruokaa, ja kun mieheni jää kotiin tulee mukaan varmasti enemmän myös perinteisessä mielessä pidettyjä miesten aktiviteetteja. Pyrimme pitämään poikamme leikkiväline varaston myös monipuolisena. Tällä hetkellä pojallamme on autojen,dublojen ja junanradan lisäksi myös nukke ja paljon pehmoeläimiä. Ainoa lelu mitä en pojalleni koskaan tule ostamaan on pyssy (Ja tämä ei johdu hänen sukupuolestaan, vaan minun vihastani aseita kohtaan). Tällä hetkellä poikanen on yhtälailla kiinnostunut leikkimään autoilla ja myös hoivaamaan nukkea (hän lähinnä tykkää nuken syöttämisestä ja halailemisesta). Suurin mielenkiinto hänellä on tällä hetkellä Duploja ja eläinkirjoja kohtaan. Emme ole muuttaneet perheemme käytäntöjä kotitöiden suhteen, jotta sukupuolineutraali kasvatus toteutuisi varmasti. Minä olen edelleen se joka laittaa ruokaa ja leipoo (pidän ruoanlaitosta ja näin saamme syödä maukkaampia aterioita ;) ), mieheni vastuulla on taas raskaammat siivousaskareet esim. imurointi, hän myös hoitaa talon remppaukset tarvittaessa. Tarkoituksenamme ei siis ole tehdä pojasta tyttöä, vaan vaalia häntä semmoisena kuin hän on.

Olisi todella mielenkiintoista kuulla, mitä mieltä te olette sukupuolen vaikuttamisesta kasvatukseen ja miten te käytännössä toimitte?

Maalla on mukavaa

Täällä taas :) Karattiin pitkäksi viikonlopuksi maalle, mieheni vanhempien hoiviin. Olen kyllä ihan pesunkestävä kaupunkilainen, mutta välillä tekee niin hyvää vaihtaa maisemaa täältä




tänne.


Poikasen isovanhemmat ovat vallan hurmaantuneita ensimmäisestä lapsenlapsestaan, joten he haluavat meidän siellä ollessa hoitaa pojan aamusta iltaan. Emmekä todellakaan laita vastaan! Oli aivan mahtavaa saada nukkua niin pitkään kuin nukutti useana päivänä peräkkäin, sekä käydä miehen kanssa kaksistaan kaupungilla (Turku on puolentunnin ajomatkan päässä) muutaman kerran shoppailemassa ja lounaalla. Oli myös rentouttavaa nauttia kahdenkesken puusaunan pehmeistä löylyistä, sekä tietysti syödä ja juodakin hyvin. Tiedättekö muuten, että katulamppujen ulottumattomissa ja kaupungista kajastavan taustavalon puuttuessa tähtitaivas on aivan uskomaton näky! Tuntuu, että tähdet ovat niin paljon suurempia, kirkkaampia ja lähempänä kuin kaupungissa. Siellä hiljaisuudessa tähtitaivasta tuijottaessa sitä jotenkin ymmärtää ja tajuaa kuinka kaunista elämä oikeastaan on, kun se antaa parhaintaan, ja kuinka onnekas olen juuri nyt kun minulla on asiat elämässäni näin hyvin. Näitä asioita kun en ainakaan minä muista aina tarpeeksi arvostaa ja vaalia.

Näiden rentouttavien ja rauhoittavien päivien jälkeen jaksaa taas hiukkasen paremmin taistella pimeyden tuomaa väsymystä vastaan. Poikaselle kylläkin iski flunssa jo toisen kerran muutaman viikon sisällä, mutta onneksi ainakin toistaiseksi olemme välttyneet kovalta kuumeelta. Lopuksi vielä vinkki niille, jotka matkustavat lasten kanssa junalla. Me olimme aina aikaisemmin matkustaneet lastenvaunussa (siis siinä vaunussa, minkä toisessa päädyssä on pieni lasten leikkialue). Vaikka poikanen kyllä viihtyy vaunusta löytyvässä liukumäessä ja leikkijunassa olemme me kokeneet poikasen jatkuvan perässä juoksemisen aika stressaavaksi. Ystäväni vinkkasi meille perhehytistä, minkä varasimme nyt ensimmäistä kertaa. Aah, mitä luksusta! Aivan oma, ovella suljettava hytti vain meille! Hytissä on 4 istumapaikkaa, pieni pöytä, sekä kaksi pientä lasten jakkaraa + muutama lelu. Muutaman tunnin matka meni todella joutuisasti, kun poikanen pystyi tepastelemaan rajoituksetta hytissä, leikkimään omilla leluilla, kuuntelemaan kirjoja, jne. Eikä vanhempien täytynyt stressata, että leikit ovat liian äänekkäät kanssamatkustajien korviin. Ja mikä parasta, lippu perhehyttiin maksaa saman verran kuin normaali IC-junan lippu!

Nyt olis sitten paluu arkeen edessä. Eiköhän sen kestä, ajattelin aloittaa kynttiläkauden huomenna - edes pikkasen valoa ja lämpöä kylmiin syystalvi-iltoihin.