Kaksin aina kaunihimpi?

Minulla on aivan ihana poika. Pojallani on jäänsiniset silmät ja pikimustat ripset, jotka ulottuvat lähes kulmakarvoihin. Hänellä on ruskeat kihartuvat hiukset ja hymykuoppa poskessa. Hän tapailee sanoja, konttaa, nousee seisomaan tukea vasten ja on kaikinpuolin hyvin kehittynyt ja terve. Minä olen onnellinen että me saimme tämän lapsen. Ja luultavasti juuri tämä lapsi on myös tarpeeksi minulle, en tarvitse "pikkukakkosta" (inhoan muuten tuota sanaa!) tai kolmosta, enkä varsinkaan nelosta tunteakseni itseni ihan oikeaksi äidiksi, tai tunteakseni meidät oikeaksi perheeksi. Minusta on juuri hyvä näin. Olenko itsekäs kun ajattelen näin? Useimpien mielestä, joille olen asiasta uskaltanut kertoa, olen.

Tässä kulttuurissa tuntuu vieläkin olevan kirjoittamaton sääntö, että lapsia tulee olla vähintään kaksi. "Kun niistä olisi sitten seuraa toisilleen", minulle sanotaan. Poikasi tulee olemaan yksinäinen, hänestä kasvaa itsekäs määräilijä, joka ei ota muita huomioon, minulle vihjaillaan. Ja sitten kun olette vanhoja, poikanne on yksin huolehtimassa teistä. Ne ihmiset, joille en ole asiaa suoraan sanonut, olettavat että totta kai me nyt vielä ainakin yksi lapsi tehdään. Tätini tokaisi tässä eräs päivä, että "Seuraavaksi sitten tyttöä tekemään" ja äitini laukoi muutama kuukausi sitten, että "Olisin niin toivonut, että sinun ensimmäinen lapsesi olisi ollut tyttö." Tämä kommentti sai minut kyllä muutenkin vihaiseksi. (Mitä vikaa pojassa on??? Ehkäpä tästäkin aiheesta enemmän myöhemmissä kirjoituksissa.) Yleensä mutisen vastaaviin uteluihin, että katsotaan sitten vähän myöhemmin, ainakaan nyt ei ole mitään suunnitelmia toisesta lapsesta.

Miksi sitten en halua toista lasta? Uskon, että olen paljon parempi äiti tälle yhdelle lapselle, kuin olisin kahdelle. Lapsenhoito on osoittautunut paljon raskaammaksi puuhaksi, mitä koskaan olisin voinut kuvitella, ja olen ollut välillä jaksamisen äärirajoilla. Poikamme ei ole ollut kaikista helpoin vauva (on ollut koliikkia, allergioita ja muuten vaan vaativa luonne, kehenkähän lienee tullut ;) ), joka on laittanut minut, sekä mieheni erittäin koville välillä. Nyt kun elämä alkaa pikkuhiljaa helpottamaan ja energiaa löytyy vähän muuhunkin kuin vain perusaskareista selviämiseen, minua ahdistaa todella paljon ajatus, että kaikki pitäisi käydä kohta uudelleen läpi; loputtoman pitkältä tuntuva raskausaika, (vaikea)synnytys ja väsyttävä pikkuvauva-aika. Tietenkin voisimme odottaa useita vuosia, mutta sitten eteen tulisi a) riskit, mitä lähes nelikymppisten raskauksissa on b) isolla ikäerolla sisaruksista ei olisi ainakaan lapsena juuri seuraa toisilleen c) minä (ja mieheni) olisimme luonnollisesti vanhempia, ja jaksaisimme vielä huonommin yövalvomiset ym. pikkulapsiarkeen kuuluvat rasitteet.

Olen miettinyt viime aikoina paljonkin, olenko todella epäreilu lastani kohtaan jos evään häneltä sisaruksen. Tuleeko lapsestani yksinäinen, niin kuin monet epäilevät? Tuleeko hänestä tyranni, joka ei välitä kenenkään muun tunteista tai tarpeista yhtään? Onko hän vanhempana vihainen meille, kun yksin joutuu "huolehtimaan" meistä.

Kukaan ei varmasti osaa kertoa minulle miten käy. Olen ollut tekemisissä todella useiden lasten kanssa työni vuoksi. Suurimmalla osalla näistä lapsilla on sisarus, tai kaksi. Kun mietin näitä lapsia, niin osalla on ollut todella hyvät sosiaaliset taidot ja osalla taas vähemmän kehittyneet. Myöskin saman perheen lapsilla nämä taidot voivat vaihdella huimastikkin. Epäilenpä, että pelkkä sisarussuhde on tae hyvistä sosiaalisista taidoista. Eiköhän niiden muotoutumiseen vaikuta vanhempien kasvatustyyli (joka muuten voi olla saman perheen lapsille erilainen), lapsen oma tempperamentti ja sitten ne mahdollisuudet harjoitella näitä taitoja sisarusten/muiden lasten kanssa. Se onko lapsi yksinäinen, on yksilapsisessa perheessä lapsen ollessa pieni lähinnä vanhempien vastuulla. Lapsemme menee päiväkotiin n. 2 - vuoden ikäisenä, joten toivon mukaan kavereita löytyy sieltä. Myös ystävillämme on samanikäisiä lapsia, joiden kanssa leikkiä. Alle 2 - vuotias ei taas mielestäni paljon kavereita vielä tarvitse. Vanhemmat ovat kuitenkin vielä niin tärkeässä osassa pikkuisen elämässä.

Aikuisena ollessaan lapseni kyllä varmasti olisi kiitollinen, jos vastuuta meistä vanhemmista olisi jakamassa joku muu hänen lisäkseen. Ei sillä, että meillä olisi tarkoituksena jäädä lapsemme riesaksi, varaamme hyvissä ajoin paikan täydenpalvelun senioritalosta ;) Mutta tiedätte kai, mitä tarkoitan? Omat vanhempani ovat vielä hyvässä kunnossa, mutta kyllä minä jo välillä mietin, että mitäs sitten kun he ovat oikeasti vanhoja ja tarvitsevat huolenpitoa. He ovat toisella puolella Suomea ja vastuu on yksin minulla. Olen vanhempieni ainoa (elossa oleva )lapsi. Minulla on kokemusta millaista on kun on sisarus (veljeni kuoli ollessaan 17 -vuotta, olin itse silloin 23 - vuotta) ja viimeiset 10 - vuotta olen siis ollut ainokainen. Ystäväni kerran kysyin, enkö ole yksinäinen kun minulla ei ole sisaruksia. En tunne itseäni yksinäiseksi, mutta tietysti kaipaan ja ajattelen veljeäni paljon. Mikä on myös surullista, on se että minulla ei ole ketään, kenen kanssa voisin muistella lapsuuden perhe-tapahtumia, kommelluksia, iloja ja suruja. Ihmistä, joka ymmärtäisi sanomatta millaista oli kasvaa meidän perheessä.

Vaikeita asioita ja vielä vaikeampia päätöksiä. Pakkaa sekoittaa olennaisesti vielä se, että mieheni ei ole ollenkaan varma riittääkö yksi lapsi hänelle. Hän olisi todennäköisesti valmis jossain vaiheessa vielä uuteen vauvaan. Mutta nyt ainakin pari vuotta mennään näin. Sitähän ei tiedä vaikka minun mieli sitten muuttuisikin, kun on saanut hetken huilata (vai helpottuuko se elämä lapsen kasvaessa??). Tai voihan olla, että mieheni mieli muuttuu. Tämä jää nähtäväksi.

Nyt blogini jää pienelle tauolle, sillä meille on tulossa vieraita muutamaksi päiväksi. Palaan taas kuvioihin viikonlopun jälkeen.

Ihanat isovanhemmat

Voi kun meidän vanhemmat asuisivat lähempänä! Tätä hoin eilispäivän. Olisi niin paljon vain haluttanut laittaa lapsi päiväksi hoitoon ja tehdä ihan mitä huvittaa. Lueskella kirjaa, katsoa telkkaria, nukkua päiväunia silloin kun nukuttaa, jutella kahdestaan rauhassa, jne. Eilen oli yksi niistä päivistä jolloin olin totaalisen kyllästynyt arjen pyörittämiseen. Olisin vain halunnut olla ja keskittyä ihan itseeni !!! Tiedätte varmaan mistä puhun?

Olen miettinyt aika paljonkin, kuinka paljon helpompaa elämä olisi, jos mieheni ja minun vanhempani asuisivat samassa kaupungissa kuin me. Olisi niin helppo lähteä käymään leffassa, syömässä ulkona ja viettää halutessaan omaa aikaa. Tiedän, että lapsen isovanhemmat olisivat enemmän kuin halukkaita hoitamaan häntä. Ja minulla ei ole ollut mitään vaikeuksia jättää lastani isovanhempien hoivaan, niinä muutamina kertoina kun siihen on ollut mahdollisuus.

Mutta tilanne on mikä on ja tuskinpa se siitä muuksi muuttuukaan. Onneksi on Skype ja webbikamera, niin isovanhemmat pystyvät ainakin jollain tasolla säännöllisesti olemaan mukana lapsemme elämässä. Itselläni oli/on erittäin läheiset välit omiin isovanhempiini ja pidän tätä todella tärkeänä asiana myös omaa lasta ajatellen. Ainakin minä sain isovanhemmiltani niin paljon rakkautta, välittämistä ja henkistä läsnäoloa, että muistelen heidän kanssa viettämääni aikaa suurella lämmöllä. Toivoisin, että poikani saisi kokea myös tämän omien isovanhempiensa kanssa.

Me vanhemmat olemme aikapitkälle vastuussa siitä, millaiset välit lapsi isovanhempiinsa rakentaa. Tietysti toisena osapuolena ovat itse isovanhemmat, ja heidän halu toimia isovanhemman roolissa. Tiedän, että olen onnekas, sillä tulen erittäin hyvin toimeen mieheni vanhempien kanssa, varsinkin anoppini kanssa välimme ovat läheiset. (Hän on muuten ammatiltaan psykologi, joten ehkäpä hän tietää miten käsitellä oikein minunlaistani persoonaa ;) ) Tilanne voisi todellakin olla vaikeampi, jos kemiat eivät kävisi yhtään yhteen. Välillä tuntuu tosi pahalta kuulla tapauksista, jolloin jompi kumpi lapsen vanhemmista suorastaan yrittää estää isovanhempia tapaamasta lapselapsiaan, koska eivät itse tule heidän kanssaan toimeen. Myöskin se kuullostaa todella pahalta, että toinen puolisoista haukkuu lasten kuullen toisen vanhempia. Millaista hallaa tämä voi tehdäkkään lapsen halukkuudelle olla tekemisissä isovanhempien kanssa ja ennenkaikkea se asettaa lapsen todella ristiriitaiseen tilanteeseen. Jos lapsi itse nauttii esim. isoäidin seurasta, joka on äidin mielestä "itsekäs idiootti" niin millaisia mielikuvia lapsi muodostaa a) itsestään, kun pitää tämmöisen ihmisen seurasta b) äidistä, joka haukkuu heidän rakasta isoäitiään c) isästä, joka antaa äidin haukkua isoäitiä. Tällaiset keskustelut tulisi mielestäni käydä ihan vanhempien kesken. Lapsella tulisi olla oikeus ihan itse muodostaa mielipiteensä isovanhemmistaan, kuten kaikista muistakin ihmisistä.


Saa nähdä muuttuuko meidän auvoinen tilanne piakkoin, kun lapsenhoito alkaa olemaan paljon muutakin kuin perustarpeiden tyydytystä. Jännityksellä jäämme odottamaan, tuleeko skismoja kasvatustapojen suhteen. Itseasiassa anoppini ehdotti jo viime kerralla käydessän, että meidän tulisi käydä piakkoin keskustelu meille tärkeistä asioista lapsemme kasvatuksessa, mitä toivomme heidän tekevän ja mitä emme. Valveutunut anoppi, kiva näin :) Omien vanhempien kanssa onkin sitten välillä ollut hieman takkuisempaa.. He (tai enemmänkin äitini) tuntuvat välillä tietävän niin paljon paremmin miten lastani tulisi hoitaa. Ja tämä tietysti ärsyttää minua todella paljon. Veikkaan, että jos joidenkin kanssa näitä "kasvatuskeskusteluja" tulisi käydä ovat ne kyllä minun vanhempani :P

Mutta tässäpä tämä tällä kertaa. Ehkäpä jossakin tulevassa postauksessa innostun pohtimaan niitä tärkeitä asioita lapsemme kasvatuksessa. Tulee sekin sitten mietittyä anoppia varten valmiiksi ;)

Minä en koskaan ikinä muutu...

Kun minulla ei vielä ollut vauvaa minua ärsytti aivan valtavasti se, että lähes kaikki lapsen saanet kaverini olivat muuttuneet niin radikaalisti lapsen myötä. Menevistä, sosiaalisista ja itsestään huoltapitävistä naisista oli tullut kotona jumittajia, jotka osasivat puhua vain vauvasta ja eivät juuri miettineet mitä päälleen pistivät. Meikitön naama ja käytännöllinen ulkoiluasu tuli näiden kavereideni käyntikortiksi ja silloin harvoin kun he pääsivät minua tapaamaan koko tapaamisen aiheena oli "Meidän kullannupun puhjenneet hampaat".

Kun sitten itse tulin raskaaksi vannoin, että pysyisin samanlaisena ihmisenä kuin ennenkin. Tietysti lapsi muuttaisi arkeani huimastikin, mutta ihmisenä se ei minua muuttaisi! Seuraavaksi väittämiä, mitä toistin raskaana ollessani ja kuinkas sitten kävikään...

• Minä en koskaan käytä urheiluasusteita muulloin kun urheillessani, enkä todellakaan hanki "äitiuniformua". Ulos en lähde ilman meikkiä. En ole tähän päivään mennessä ollut urheiluvaatteet päällä muualla ollut kuin lenkkipolulla ja kuntosalilla. Myöskään "uniformua" ei vaatekaapistani löydy. Minulla ei ole ollut mitään ongelmia työntää lastenvaunuja farkut/suorat housut/hame päällä. Korkokengistä olen kyllä suurimmaksi osaksi luopunut kun olen vaunujen kanssa liikkeellä, mutta ilman meikkiä en vieläkään ulkoile.
  
• Kun näen kavereita keskityn heihin, enkä juttele pääasiassa vauvastani.
  Tämä periaate on hieman lipsunut, sillä kaikki kysyvät aina ensimmäiseksi mitä vauvalle kuuluu. Ja toki se vauva täyttää niin suuren osan elämästä tällä hetkellä, että siitä tulee ihan pakostakin puhuttua jonkin verran. Mutta pyrin kyllä aina juttelemaan myös muista aiheista ihmisiä tavatessa, jo ihan oman mielenterveyden vuoksi ;) Ja tietysti minua kiinnostaa mitä kaverieni elämään kuuluu.
• Minä en imetä julkisilla paikoilla. Tämä asia minulle on ollut harvinaisen selvää jo kauan ennen raskaaksi tuloa. Ei minua niinkään haittaa toisten imettäminen julkisilla paikoilla (paitsi ravintolassa syödessä katsoisin mielelläni jotain muuta, kun jonkun toisen naisen rintaa ja valuvaa maitoa vauvan suusta...), mutta itse en siihen pystynyt tai edes halunnut. Mielestäni rinta on rinta, oli se sitten vauvan suussa tai ei. Ja minä en ole rinta paljaana julkisilla paikoilla. Ehkä olen jotenkin erityisen estoinen persoona, mutta näin minä ajattelen. Julkisin paikka missä imetin oli lentokoneessa nousun aikana. Istuin ikkunapaikalla ja mieheni istui vieressäni, joten aika suojaisa paikka oli myös tämä. Opetimme vauvan juomaan pullosta jo ihan alusta alkaen, joten niissä tapauksissa kun lapsen täytyi syödä jossain muualla kuin kotona, sai hän pullomaitoa. Tämä toimi meillä aivan loistavasti.
  
• Minua kiinnostaa myös kodin ulkopuolinen elämä ja aion käydä "ulkoilemassa" kun vauva on syntynyt. Tätä vannoessani, en tajunnut kuinka paljon energiaa pienen vauvan hoitaminen vie ja kuinka väsynyt sitä on valvottujen öiden vuoksi. Ei paljon yöjuoksut ole kiinnostanut juuri tämän vuoksi. Toki olen muutaman kerran käynyt ulkona, mutta kotona olen ollut aina viimeistään puolilta öin. Entiseen elämään kuulunut runsas matkustelu on ollut vielä lähes pannassa, muutamat kotimaan matkat poislukien. Pientä lasta emme kaukomatkoille halua viedäkkään, mutta ensi kesänä aiomme mennä Keski- Eurooppaan. Kodin ulkopuolinen elämä on kyllä ollut aika paljon suppeampaa, mitä luulin ihan käytännön syistä. Mutta nyt vauvan ollessa isompi sitä jaksaa jo ihan toisella lailla keskittyä myös siihen, eli pikku hiljaa päästään normaalimpaan elämään.
  
• En tarvitse erikseen mitään "mammakavereita". Tässä olin kyllä ihan pikkaisen väärässä ;) Kyllä joskus on ihan kiva nähdä ihmisiä, joiden kanssa ainoa asia mikä on yhteistä on vauva. Heidän kanssaan voi sitten hyvällä omallatunnolla jutella pelkästään vauva-asioista. Itse tapasin nämä mammat muskarissa. Mutta ei mennä sentään liiallisuuksin, kerran viikossa riittää minulle ;)
  
• En haistele vauvan peppua saadakseni selville onko kakka housussa, ja en varsinkaan julkisesti. Tämä tapa oli mielestäni todellä ällö ja äidit tuntuivat harrastavan sitä ihan missä vaan. Ja tiedättekö mitä, nyt minä olen yksi heistä. Se kävi ihan huomaamatta ja luonnostaan. Yksi työkaverini näki minun tekevän näin ja hän huudahti " Enpä olisi ikinä uskonut näkeväni, että sinä teet noin!". Hmmh...mutta kun se on niin paljon helpompaa kuin vauvan vaatekerran riisuminen ja asian tarkistaminen.

Eli kyllä sitä itsekkin on jonkin verran lapsen myötä muuttunut, mutta tunnen kyllä olevani vielä se ihan sama ihminen kuin ennenkin. Mielenkiinnon kohteeni ovat vielä samat kuin ennen: seuraan mielelläni maailman tapahtumia, katselen paljon leffoja (nyt kylläkin kotona enkä teatterissa), pidän huolta itsestäni ja ulkonäöstäni ja kun väsymyksestä pikku hiljaa pääsee nautin hyvässä ravintolassa syömisestä ja juhlimisesta myöskin (tietysti erilaisessa mittakaavassa kuin ennen).

Se etten ole ihmisenä tämän enempää muuttunut ei todellakaan ole pois lapseltani. Lapseni valveillaoloaikana minä keskityn häneen ja olen parhaani mukaan henkisesti läsnä. Rakastan häntä yli kaiken ja tekisin mitä vain hänen puolestaan. Lapseni ei välitä siitä että minulla on punatut huulet ja kivat vaatteet yllä, eikä hän olisi yhtään sen onnellisempi, vaikka joka päivä kehuisin toisille äideille kuinka hienosti hän on oppinut konttaamaan. Se että minä olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni on suoraan verannollinen siihen millainen äiti olen/jaksan olla lapselleni.

Varmasti useille naisille tämä muutos, joka heissä tapahtuu lapsen saannin yhteydessä, on ihan luonnollinen. Mutta kuinka moni muuttuu, siksi että he kokevat joutuvansa muuttumaan, jotta olisivat Hyviä Äitejä?

Minun Top 5 kamat

Huomasin juuri, että olen käsitellyt blogissani melkeimpä pelkästään vakavia aiheita, joten päätin laittaa tähän väliin hieman kevyemmän postauksen. En oikeasti ole mikään perusnegatiivinen valittaja, joka ajattelee vain vakavia 24/7 , vaan itseasiassa aika positiivinen ja iloinen tyyppi (tai olen ainakin nyt, kun olen saanut nukkua suht hyvin viimeiset 1,5 kuukautta). Toki aion vastaisuudessa pääosin keskittyä vähemmän kaupallisiin aiheisiin, mutta tänään halusin kirjoittaa jostain ihan muusta.

Eli nyt olisi tarkoituksenani kertoa teille niistä tuotteista ja tavaroista, jotka avittavat minun arkeani, tai tuovat jollain tavalla extra mukavuutta päiviini.

Biotherm Biovergetures raskausarpi voide. Tätä tuotetta en ymmärrettävistä syistä enään käytä, mutta pakko on mainita listassa, kun olin siihen niin tyytyväinen ja käytin sitä useita kertoja päivässä reilun 6kk ajan raskaana ollessani. Äidilläni tuli raskauksien aikana todella paljon raskausarpia vatsaan ja rintoihin ja olin aivan varma, että minä saan arpia myös. Tiedän kyllä useiden tutkijoiden olevan sitä mieltä, että raskausarpien syntyä ei voi rasvaamalla estää, mutta eihän rasvaamisesta mitään haittaakaan ole, vai? Tämä voide myös lupaa vaalentaa jo syntyneitä arpia. Voide oli erittäin riittoisa, imeytyi hyvin ja mielestäni myös tuoksui hyvälle. Niin ja niitä arpia ei sitten tullut. Ei edes yhtään pientä.

(Kuvan lähde: http://www.st-barthelemy-cosmetics.com/images/biovergeturesL039352.jpg)


Celestial Seasonings Sleepytime tee. Iso kuppi tätä teetä ennen nukkumaan menoa rauhoittaa kummasti. Minulla oli varsinkin imetysaikana ongelmia nukkumisen kanssa (siis aivan vauvasta riippumattomia ) ja tämä tee kyllä auttoi ihmeesti. Olin käyttänyt teetä aikoinaan ulkomailla asuessani ja olin todella iloisesti yllättynyt, että sitä löytyi Suomestakin ihan S-marketeista ja myös luontaistuotekaupoista. Nykyään en osaa mennä nukkumaan ilman Sleepytime-kupillista. Muutkin Celestial Seasonings teet ovat muuten aivan ihastuttavan makuisia jos pitää voimakkaan makuisesta teestä. Myös kofeiinittomia versioita löytyy paljon.
(Kuvan lähde: http://ecx.images-amazon.com/images/I/51GTKKXNB9L.jpg)

Korvatulpat ja silmälaput. Ilman näitä eivät pitkät aamu-uneni onnistuisi millään, miehen ja pojan peuhatessa olohuoneessa ja auringonvalon tulviessa ikkunasta. Silmälaput ovat myös hyvä apu päiväunilla, sillä ainakin minä nukahdan paljon paremmin ja nopeammin kun on pimeää. Nämä olivat muuten vakiovarusteeni pitkänmatkan lennoilla "entisessä elämässäni", joten kannattaa kokeilla myös koneessa.
(Kuvan lähteet: http://www.awholelottastuff.ca/eye_shades_do_not_disturb.jpg, http://www.aces-eng.com.au/images/Web-Ear-Plugs.jpg)

Wii Fit. Sain Wiin & Fit kunto-ohjelman joululahjaksi mieheltäni ja olen ollut siihen koukussa siitä lähtien! Erityisesti jooga harjoitteet ovat olleet kovassa käytössä. Wii Fit on todella näppärä tapa harrastaa liikuntaa, varsinkin näin talvella kun ulkona paukkuu pakkanen, eikä salille viitsi lähteä. Harjoittelu sujuu helposti myös vauvan päiväunien aikana! Ja jos liikkeet tekee oikein niin hiki lentää ja kunto kasvaa.
(Kuvan lähde: http://www.liftw8.com/wp-content/uploads/2008/11/wii-fit.jpg)


Lancome Primordiale Skin Recharge päivävoide ja yövoide. Raskauden aikana ihoni meni aivan järkyttävän huonoon kuntoon ja luulin ettei poskistani tulisi enään koskaan tasaiset ja siloiset. Myöskin lähes 8 kuukautta kestäneet pätkittäiset yöunet vauvan syntymän jälkeen jättivät kasvoihin silmäpussien lisäksi yhä syvempiä juonteita. Ihana anoppini (minulla on siis oikeasti aivan mahtava anoppi!) osti joululahjaksi setin johon sisältyy päivä+yövoide, silmänympärysvoide ja joku "ryppygeeli" näitä Primordiale tuotteita. Päivittäisessä käytössä minulla on joulusta saakka ollut päivä- ja yövoide ja wow kuinka erilaiselta ihoni tuntuu ja näyttää nyt! Ihoni on pehmeä ja tasainen, raskausajan aknen jäljet ovat kadonneet. Ryppyjä kuitenkin on silmäkulmissa, enkä usko että ne sieltä pois lähtevätkään, mutta ehkäpä nekin ovat hieman silonneetet. Huippu tuote. Aion investoida uusiin puteleihin, kun nämä loppuu.
(Kuvan lähde:http://www.sephora.com/assets/dyn/product/P214507/P214507_hero.jpg)

Eli tässäpä tämmöinen postaus, ensi kerralla taas hieman erilaisissa tunnelmissa.

Äidin kielletyt tunteet

Wilhelmiinan kommentti edelliseen postaukseeni antoi minulle kipinän kirjoittaa näistä tabuinakin pidetyistä asioista, joita luultavasti (ainakin jossakin määrin) jokainen äiti joskus tuntee. Miksi näistä tunteista vaietaan suurimmaksi osaksi? Pelkäämmekö olevamme huonoja äitejä jos myönnämme, että kaikki äitiyteen liittyvät tunteet eivät olekaan positiivisia?

Eli tässäpä seuraa minun "tunnustukseni".

• Minulla on joskus tylsää vauvani kanssa ja tällöin ihan odotan, että olisi ilta, jotta vauva menisi nukkumaan ja minä saisin tehdä mitä haluan. Välillä minulla on olo, että tätäkö minun elämäni seuraavat vuodet tulevat olemaan? Nythän päivät menevät hyvin pitkälle vauvan syömis- ja nukkumisrytmin mukaan.
  
• Silloin kun vauva pienenä itkeskeli paljon (joskus siis tuntikausia) tuntui minusta usein, että pääni hajoaa ja olisin halunnut viedä lapsen ulos yksin itkemään, jotta vihdoinkin olisi hiljaista.
• Nyt kun vauvani syö kiinteitä ruokia hän välillä sylkee ruoat, joista ei pidä pitkin seiniä. Tämä on mielestäni todella inhottavaa ja ärsyttävää ja saatan sanoa lapselle todella kovalla äänellä mitä mieltä olen asiasta.
• Vauvan pukeminen, varsinkin nyt pakkasilla, on todella rasittavaa minun ja vauvan mielestä. Vauvalle kerkeää tulemaan kuuma useita vaatekerroksia puettaessa ja hän alkaa kitisemään/itkemään. Tämä taas raivostuttaa minua, sillä itsellänikin on kuuma ja ulos päästyämme olen yleensä aivan punainen kasvoiltani ja ohimot (tuskan)hiestä märkänä.

------------------------------------------------------------------------------------------------

Näitä tunnustuksia kirjoittaessa alkoi ahdistamaan sen verran, että googlasin "Äidin kielletyt tunteet" hakusanoilla ja kas aiheesta onkin kirjoitettu oikein kirja! Seuraavassa pätkä mitä kirjassa sanotaan aiheesta.

Kielteiset, itsekkäät tai jopa tuhoisat tunteet eivät kuitenkaan ole poikkeuksellisia tai luonnottomia äitiydessä.

"Näitä esiintyy ihan kaikilla äideillä", Oulasmaa sanoi.

Vallalla olevan äitimyytin mukaan äitiys on kuitenkin pelkästään "onnellinen, luonnollinen, reipas ja iloinen tila", kuten kirjan kirjoittajiin kuuluva lastenpsykiatri Raisa Cacciatore kuvasi.

Monet ensimmäistä kertaa äidiksi tulevat saattavat siksi uskoa, että äitiyteen ei kuulu ikäviä tunteita. Ne yllättävät ja aiheuttavat häpeää sekä syyllisyyttä. Syntyy kierre, joka aiheuttaa lisää pahaa oloa. Kätketyt tunteet vain paisuvat, Cacciatore muistutti.

"Ei aina tarvitse olla naminamiharmoniaa hampaat irvessä", hän korosti.

(Lähde: http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Tutkijat+toivovat+avoimempaa+puhetta+%C3%A4itiyden+kielteisist%C3%A4+tunteista/1135234858158)

Ainakin minua tuon lukeminen helpotti. Pitänee ostaa tuo kirja. Ja valittaa aina kun ahdistaa ;)

Minun tukipilarini.

Näin ystävänpäivän jälkeisissä fiiliksissä onkin hieno aika kirjoittaa oodi miehelleni ;)

En olisi selvinnyt vauvan ensimmäisestä vuodesta täysjärkisenä ilman miestäni. En sitten millään. Mutta yhdessä me olemme klaaranneet tilanteen mielestäni ihan kohtuullisen hyvin. Me kaksi, joilla ei ollut yhtään kokemusta vauvoista ennen lapsemme syntymää. Meistä kumpikaan ei ollut edes pitänyt sylissä pientä vauvaa! Olen niin monesti miettinyt yksinhuoltaja äitejä, kuinka he pärjäävät? Vai pärjäävätkö he? Ja entäs sitten entisajan naiset, silloinhan aika harva mies osallistui lastenhoitoon ja kotitöiden tekemiseen. Jotenkin hekin vain selvisivät arjesta, useat jopa ison lapsilauman kanssa. Hattua nostan heille!

Kuten ehkä aikaisemmista postauksista on käynyt selville, meidän vauva on ollut aika vaativaa sorttia. Asumme myöskin kaukana omista vanhemmistamme, joten isovanhemmista ei ole ollut paljon apua arjen pyörittämisessä ja kaikilla kavereilla on pienet lapset, joten heitäkään ei ole vauvan hoidossa voinut rasittaa. Eli kaksin olemme saaneet pärjätä.

Olemme näiden kuukausien aikana keksineet hyväksi havaittuja systeemejä arjen pyörittämisen helpottamiseksi. Tässäpä niitä:

• Joka toinen aamu minä saan nukkua pitkään (n. klo 9.00 - 10.00) ja joka toinen aamu mieheni saa nukkua pitkään. Silloin kun minä vielä syötin vauvaamme öisin, (usein jopa tunnin välein) nousi mieheni joka aamu ylös vauvan kanssa, jotta minä sain nukkua edes yhden 3h yhtenäisen pätkän. Nuo tunnit olivat todella tärkeitä minun jaksamiseni suhteen.
  
• Kotimme siivouksen hoidamme yleensä yhdessä viikonloppuisin. Mieheni ei oikeasti halua, että minä yritän siivoilla täällä yksikseni vauvanhoidon ohella. Hoidan kyllä pyykit ja tiskit ja ruoanlaiton (lapsemme ruoan yleensä laitamme ihan itse, purkkiruokaa emme juurikaan käytä jo ihan siksikin, että lapsemme allergioiden vuoksi on vaikeaa löytää sopivaa valmisruokaa). Mielelläni teen ruokaa myös meille, mutta tästäkin mies varoittelee etten turhaa rasittaisi itseäni, hän kun voisi ihan hyvin syödä eineksiä. Minä kyllä mieluummin syön kotiruokaa, joten kokkailen meille ruokaa lähes päivittäin.
  
• Mies hoitaa lapsen iltatoimet, jolloin minä saan omaa aikaa. Samoin kerran viikossa mieheni tulee kotiin viimeistään klo 15.00, milloin minä lähden yksikseni jonnekkin (leffaan, shoppailemaan, kahville kavereiden kanssa, jne).

Tiedän, että kaikissa perheissä vastaavat järjestelyt eivät onnistu, jo ihan miehen työaikojenkin vuoksi. Meidän tapauksessa miehelläni on onneksi liukuva työaika ja hän voi tehdä hommia myös kotoa ja illalla. Ja tiedän, että kaikki miehet eivät myöskään vastaavaa systeemiä haluaisikaan, vaikka voisivatkin sen toteuttaa. Tässä suhteessa koen todellakin olevani onnekas, sillä mieheni oikeasti ajattelee minun jaksamistani ja haluaa viettää mahdollisimman paljon aikaa poikansa kanssa.

Parisuhdeaikaa (esim. yhteisiä ravintola illallisia, leffakäyntejä, jne) yritämme järjestää noin kerran kuukaudessa, milloin jommat kummat isovanhemmat tulevat hoitamaan lastamme. Ja tietysti illat ovat myös meidän yhteistä aikaa, sillä vauva menee nukkumaan n klo 20.00.

Lasten netissä olevista kuvista ja keskustelupalstoista

Edellisessä postauksessa mainitsinkin mitä mieltä olen siitä, että vanhemmat laittavat lastensa kuvia nettiin sivustoille, mitkä ovat koko maailman luettavissa. Mielestäni tämä on eettisesti väärin.

Onhan tietysti kiva postailla söpöjä kuvia lapsosistaan pitkin nettiä ja näyttää koko maailmalle kuinka söpö ja ihana lapsi meillä on (en enään mene tässä postauksessa siihen, että äidit käyttävät omia lapsiaan mallinukkeina muotiblogeissa) ja kuinka hauskoja ilmeitäkin hän osaakin tehdä. Nämä vanhemmat ovat tuskin pysähtyneet ajattelemaan mitä lapsi itse tästä ajattelisi jos pystyisi päättämään. Tai ehkä vanhemmat ovatkin ajatelleet asiaa ja todenneet, ettei kuvien postaaminen voi millään tavalla haitata lasta. Näitä vanhempia ei sitten varmaan haittaisi sekään, että heidän omat vanhempansa laittaisivat heidän kuviaan nettiin aivan omavaltaisesti, lupaa kysymättä. Vai päteekö aikuisiin erit säännöt? Saako lapsille tehdä mitä vaan niin kauan kun he eivät itse ymmärrä puolustaa itseään?

Pieni lapsi ei pysty ja osaa esittää mielipidettään tästä(kään) asiasta. Eikä hän myöskään ymmärrä, mitä kuvien laittaminen nettiin tarkoittaa. Kun ne kerran sinne laittaa, siellä ne myös ovat. Aina ja pysyvästi. Ihan kaikenlaisten ihmisten katsottavana. Mielestäni on todella kyseenalaista, että vanhemmat käyttävät ylivaltaa omia lapsia kohtaan. Kunnioittakaa lapsianne!

Sitten vielä pikaisesti keskustelupalstoista. Huomasin tänään, että blogini on saanut huomiota ja keskustelua aikaan muutamilla vauva-aiheisilla nettipalstoilla. Olisi kiva jos te keskustelijat kommentoisitte blogiani suoraan tänne, niin pääsisin myös vastaamaan ;) En viitsi jokaiseen viestiin erikseen keskustelupalstoilla vastata. Kävijämäärät ovat kyllä nousseet keskustelujen ansiosta, esim. tänään täällä on nyt klo 14.30 mennessä käynyt 161 vierailijaa. Rohkeasti vaan kommentoimaan, kaikki kommentit pääsevät suoraan läpi. Ja lupaan vastailla myös mahdollisimman pian kommentteihin.