Forever Young

Tänään on veljeni nimipäivä ja minä olen ajatellut häntä paljon. Ihan tavallisina päivinä veljeni ei ole niinkään aktiivisesti mielessäni, mutta tämmöisinä spesiaaleina päivinä häntä tulee ajateltua paljonkin.

Tänään olen lähinnä miettinyt millainen elämä veljelleni olisi muotoutunut, jos hän olisi nyt elossa. En voi uskoa, että hänen kuolemastaan on jo kohta 13-vuotta ja että hän olisi jo aikuinen 30-vuotias mies!  Veljeni luultavasti asuisi synnyinpaikkakunnallamme, hänellä olisi todennäköisesti oma perhe ja paljon eläimiä. Me olimme luonteiltamme ihan erilaisia; hän oli erittäin herkkä, lämmin ja avoin ihminen, mutta myös todella äkkipikainen. Hän rakasti eläimiä, moottoripyöriä, Hurriganesin musiikkia ja kotiseutuaan. Hänellä oli suuri ystävä- ja kaveripiiri. Minulla on taas päinvastaisesti ollut aina paljon "paksumpi nahka" kuin veljelläni, en päästä ihmisiä helposti kovin lähelle ja ne ihmiset, jotka eivät minua kunnolla tunne, voivat pitää minua jopa  ylpeänä. Minulla on ollut heti lapsesta saakka tarve nähdä ja kiertää maailmaa ja päästä pois pikkuisesta synnyninkaupungistamme. 

Kaikista eriäväisyyksistä huolimatta meillä oli erittäin läheiset välit. Kun olin muuttanut pois kotoa, olimme toisiimme yhteydessä viikottain. Kun muutin ensimmäisen kerran ulkomaille au pairiksi, hän oli 14- vuotias ja rohkeasti soitteli minulle, vaikka tiesi että joutuisi todennäköisesti ensin juttelemaan englanniksi isäntäperheeni kanssa (silloin ei ollut kännyköitä ja veljeni ei ollut mitenkään haka kielissä). Hänen viimeisenä joulunaan sain häneltä lahjaksi valkoisen pienen herätyskellon. Vasta huhtikuussa, hänen kuolemansa jälkeen huomasin, että saamassani kellon näytössä lukee isolla Memory. Miten en ollut sitä aikaisemmin huomannut?! Sattumaa kenties?

Hyvää nimipäivää, rakas veljeni - missä ikinä oletkin. Minulla on ikävä sinua.

Laitan tähän loppuun vielä biisin, mistä minulla tulee aina sinä mieleen.

Sleepless in Helsinki

Olen nukkunut tällä viikolla todella huonosti. Tai itseasiassa minulla on ollut vaikeuksia nukahtaa, uneen päästyäni olen kyllä nukkunut siihen saakka mitä poikanen sallii. Unettomuuden ennätys tapahtui tiistai-keskiviikko välisenä yönä, katsoin kelloa vielä klo 05.15. Pikkasen väsytti kahdeksalta herätä, mutta onneksi parin tunnin päikkärit auttoivat hiukan.

Tiedän oikein hyvin, minkä vuoksi olo on jännittynyt & stressaantunut ja unen tulo niin takkuista. Olen nyt herännyt tajuamaan, että tämä päivittäinen yhteinen aika poikasen kanssa on lopullisesti tulossa päätökseen ja minä olen ihan oikeasti palaamassa töihin kuukauden päästä. Piiskaan yön tunteina itseäni, millainen äiti on se, joka omasta tahdostaan lähtee töihin, vaikka "vauva" on vasta reilu puolitoistavuotias! Kuinka itsekäs olenkaan, kun omien intressieni vuoksi luovun tästä mahdollisuudesta vietää lapseni kanssa leppoisia kotipäiviä ja vaihdan ne ihan omasta tahdostani hektiseen työelämään. Jotkut lukijat voivat ehkä muistaa, että painiskelin samanlaisten tuntojen kanssa jo keväällä. Vaikka peräänkuullutankin tasa-arvoa miesten ja naisten välille, en todellakaan ole immuuni niille prosesseille ja tunnetiloille, jotka saattaa naiset usein altavastaajan asemaan esimerkiksi urakehityksessä.

Eilisen illallisen yhteydessä kävimme läpi mieheni kanssa tuntemuksiani ja hän sai taottua järkeä pikkuiseen päähäni. Poikasen elämässähän ei oikeasti mikään muutu radikaalisti; hän on edelleen kotona, tällä kertaa isänsä kanssa. Ahdistukseni toisaalta ei koskaan ole ollutkaan pelkoa poikasen pärjäämisestä ilman minua - hän tulee pärjäämään ihan mainiosti isänsä kanssa.Vaikeinta tässä oikeasti on se, että minun tulee hyväksyä myös omat, ehkä itsekäätkin, tarpeeni. Minä en ole "kotiäiti" - tyyppiä (jos sille nyt mitään yhdenlaista tyyppiä onkaan) ja minun elämänsisällöksi ei nyt vain valitettavasti riitä lapsenhoito ja kodinaskareet. Onneksi mieheni ymmärtää minua ihan täysin ja hänen mielestä on vain hienoa, että minulla on muitakin intressejä ja tavoitteita elämässä. Saa nähdä kuinka kauan tämä tunteiden vuoristorata oikein jatkuu, mutta toivottavasti saan ainakin nukuttua rauhassa. Uskon, että tilanne helpottaa viimeistään sitten kun olen työt aloittanut - toivottavasti aiemmin, sillä kuukauden unettomuus ei oikein houkuta!

Kiitollisuutta amerikkalaisittain

Tänään vietetään Yhdysvalloissa kiitospäivää, eli Thanksgiving Daytä.Kiitospäivänä kiitetään perinteisesti syksyn sadosta ja muista elämän antimista. Päivän vieton aloittivat Amerikkaan muuttaneet eurooppalaiset 1600-luvulla. Minua harmittaa todella paljon, että juuri tätä amerikkalaista juhlaa ei ole omittu myös Suomessa juhlittavaksi, kuten on tehty esimerkiksi ystävänpäivän ja Halloweenin kanssa. Thanksgiving Day sopisi niin mainiosti myös meille piristämään vuoden ankeimpaa ja harmaimpaa aikaa. Mielestäni syitä juhlia ei ole koskaan liikaa, ja tällä juhlalla on myös erittäin hyvä sanoma - edes yhtenä päivänä vuodessa pysähdytään miettimään mistä kannattaa olla kiitollinen.

Ihan osattomaksi en kuitenkaan onneksi ole jäänyt kiitospäivän vietosta vuosien varrella :)  Muutama työkavereistani on Yhdysvalloista kotoisin ja he halusivat järjestää kiitospäiväaterian meille muille työpäivän päätteeksi. Ja niin me useana vuonna istuimme myöhään yöhön työpaikallamme nauttien täytettyä

kalkkunaa ja karpalokastiketta, bataattilaatikkoa ja maissileipää, sekä kurpitsa ja pekaanipähkinäpiirakkaa.Työyhteisössämme on työntekijöitä Suomen ja Pohjois-Amerikan lisäksi myös Lähi-idästä, Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Kaikki me eri uskonto- ja kulttuuritaustoista riippumatta nautimme kiitospäivän ateriasta ja sanomasta suunnattomasti.

Olen suunnitellut, että kunhan poikanen hiukan kasvaa aloitamme kiitospäivän vieton myös meidän perheessä. Jouluna kierrämme läheiset sukulaiset läpi, mutta kiitospäivänä voisimme keskittyä ystäviin. Minulla onkin haaveissa, että ehkäpä jo ensi vuonna kutsun läheisimmät ystäväni meille kiitospäivän aterialle.

Isät (ja äidit) ohoi!

Tämän päivän Hesarissa oli mielenkiintoinen juttu saksalaisista koti-isistä. Saksassa tapahtuneen lainmuutoksen myötä saksalaisista pikkulasten isistä joka viides pitää vanhempainvapaata. Isät kokevat kotona olon mielekkääksi, vaikka yhteiskunta katsookin vielä koti-isiä hieman kieroon.

Juttu kirvoitti minua tarkastelemaan mikä on tilanne meillä Suomessa? Kelan arvion mukaan 70 % prosenttia isistä pitää kyllä vanhempainvapaata, mutta keskimäärin vain neljä viikkoa. Itseasiassa tulos ei yllättänyt minua ollenkaan. Kyllähän ne  koti-isät aika harvalukuisena ovat edustettuina puistoissa, muskareissa ja taaperojumpissa. Suomessa valtio tukee koti-isyyttä seuraavasti: Perheet saavat lapsen syntymän jälkeen ensin 105 päivää eli noin kolme kuukautta äitiysvapaata. Sen jälkeiset 158 päivää vanhemmat voivat jakaa haluamallaan tavalla. Isä saa lapsen syntymän jälkeen 18 arkipäivää isyysvapaata. Jos hän käyttää lisäksi vanhempainvapaan loppupäivät, hän saa vielä 1–12 päivää ylimääräistä vapaata.  Vanhempainvapaan päättymisen jälkeen isät voivat myös jäädä hoitovapaalle siihen asti kuin lapsi täyttää 3-vuotta. Hieman sekavaahan tämä tukiviidakko on, mutta isillä olisi todellakin mahdollisuus jäädä kotiin, niin halutessaan.

Mistä sitten kiikastaa, että näinkin tasa-arvoisena pidetyssä maassa kuin Suomessa on se yleensä vieläkin äiti, joka jää lapsen kanssa kotiin? Onko vieläkin valloillaan se myytti, että äiti on se paras hoitaja lapselle - ja  isä on toimii statistin ja toimeentulon hankkijan roolissa? Vai ovatko äidit niin kiinni lapsissaan, etteivät "uskalla" jättää heitä isän hoiviin? Tuntevatko miehet koti-isän roolin uhkaksi heidän miehisyydelleen? Vai kieltäytyvätkö isät kertakaikkiaan jäämästä pidemmäksi aikaa kotiin, sillä he pelkäävät uransa puolesta? Syitä on luultavasti niin paljon kuin on perheitä ja tietysti kaikki järjestävät hoitoasiat miten heistä itsestään tuntuu parhaalta ja luontevalta - niin kauan kun kaikki osapuolet ovat järjestelyihin tyytyväisiä. Usein vain tuntuu, että tätä äitien kotiin jäämistä pidetään niin itsestään selvänä asiana, vaikka jotkut äidit eivät kotiäitinä toimimisesta niin paljon pidäkkään. Monesti äidin jäämistä kotiin perustellaan taloudellisin syin, sillä miesten palkkahan on useimmissa perheissä suurempi kuin naisen. Mielestäni tämä ei sinänsä ole ihan käypä perustelu, sillä talousasioitahan voidaan halutessaan aika pitkälle järjestää: asuntolainoista voi ottaa vähennysvapaita kuukausia/vuosia, ennakolta voidaan säästää tulevaa varten, suurimpia menoja voidaan karsia tarvittavaksi ajaksi.

Minkä vuoksi isien sitten olisi hyvä jäädä kotiin?

• Isä oppii tuntemaan lapsensa ihan eri tasolla, kun hän on lapsen kanssa päivittäin. Työssä käydessäänhän yhteinen valveillaoloaika jää helposti pariin tuntiin per päivä.
• Lapsi oppii tuntemaan myös isän paremmin. Hän oppii myös että isät voivat tehdä ihan samoja juttuja kuin äidit ja toisinpäin -> vanhat sukupuoliroolit hämärtyvät.
• Koti-isyys vähentää avioeron riskiä. Tukholman yliopiston tutkimuksen mukaan isän pitämä vanhempainvapaa auttaa jakamaan vastuuta kodin töistä ja lapsista äidin ja isän kesken. Tämä taas kohentaa parisuhdetta ja tekee vanhemmat tyytyväisemmiksi. (STT)
• Myös äideillä on mahdollisuus edetä urallaan ja toteuttaa itseään. Vuosien poissaolo työstä ei valitettavasti vie kenenkään uraa ainakaan eteenpäin ja voi myös syödä joidenkin naisten itsetuntoa pahasti. 

Meidän perheessä on mieheni jäämässä kotiin vuoden vaihteesta lähtien noin seitsemäksi kuukaudeksi. Tämä "vahdinvaihto" tapahtuu meidän molempien halusta: minä haluan päästä takaisin työelämään ja mieheni haluaa jäädä kotiin yli kymmenen vuoden työputken jälkeen. Hän ei malta odottaa sitä, että pääsee hommailemaan poikasen kanssa päivittäisiä askareita, ilman mitään työstressiä. Ja minä taas tartun uudella innolla työn tuomiin uusiin haasteisiin! Voisikohan mieheni koti-isä intouden osasyynä olla se, että hänen oma isänsä oli 70-luvulla myös koti-isä muutaman vuoden, mikä ei todellakaan ollut mikään normaalikäytäntö silloin.Ja siitä talousasiasta meidän kohdalla, mieheni palkka on melkein kolminkertainen minun palkkaani verrattuna ja asuntolainat ovat kovat. Mutta kuten sanoin, lähes kaikki on järjestettävissä - jos oikein jotain haluaa. Priorisointia!

Candlelight Dinner

Ok...uusi yritys...

Meillä on aina perjantaina katettu illallinen kahdelle ♥. Ennen poikasen syntymää kävimme aina perjantaisin illallistamassa ravintolassa, nyt käytännön syistä syömme yleensä kotona (joskus harvoin isovanhempien vieraillessa käymme ulkona syömässä). Sillä hetkellä kun poikasen pää osuu tyynyyn (mikä tapahtuu aina ennen klo kahdeksaa) istuudumme mieheni kanssa alas, avaamme hyvän viinin ja nautimme makoisan illallisen. Hyvä ruoka ja viini ovat tietysti olennainen osa illallista, mutta ihaninta on vain jutella rauhassa ilman mitään häiriötekijöitä, keskittyä toiseen ja katsella silmiin ;) Voimme helposti istua pöydän ääressä puoleen yöhön ja keskustella kaikesta maan ja taivaan väliltä. Voimme käydä läpi niin lottovoitto haaveita, kuin maailman politiikan tämän hetkisistä kuulumisia, niin maapallon ekologista tilaa kuin nykytaiteen ilmiöitä. Parisuhteemme yksi perustavista osasista onkin aina ollut tämä välillämme oleva keskusteluyhteys. En voisi kuvitella olevani parisuhteessa, missä toinen osapuoli vain murahtelee vastauksia tai kärjistetysti sanottuna osaa puhua vain autoista ja tekniikasta.Suosittelen kaikille pariskunnille edes kerran viikossa varata aikaa, jolloin telkkarit ja tietokoneet ovat suljettu ja aika on varattu vain teille kahdelle! Ainakin meillä viikolla illat menevät helposti siihen, että toinen/molemmat ovat koneella tai sitten katsellaan yhdessä telkkaria, tai hommaillaan muita hommia. Aikaa kahdenkeskeiseen oloon periaatteessa olisi - mutta se kuluu huomaamatta ihan muihin toimintoihin.

Useasti haemme kassilisen ruokaa läheisestä nepalilaisesta ravintolasta, mikä ei laadultaan koskaan petä. Eilen kuitenkin halutti meksikolaista ruokaa ja päätin valmistaa Burrito Ultimoa ja sen seuraksi tuoretta salsaa ja guacamolea (valmisversiot ovat mielestäni todella kökköjä itsetehtyihin verrattuna). Yleensä syömme vain runsaan pääruoan ja tälläkin kertaa alku- ja jälkiruokaa ei ollut (eikä niitä olisi kyllä jaksanut syödäkkään!) Burrito Ultimon reseptin kopsasin Santa Marian sivustolta ja tuunailin sitä vähän meidän makuun sopivammaksi, siis tulisemmaksi. Salsa ja guacamole reseptit ovat vanhoja reseptejä, enkä muista enään mistä ne on saatu.

Burrito Ultimo

1 paketti Red Fusion Chili & Jalopeno tortilla (336g)

Täyte

400g jauhelihaa

200g hernemaissipaprika pakastevihanneksia

1 rkl ruokaöljyä

1 pussi Santa Maria Tex Mex Burrito Spice Mix 30g

1 dl vettä (itse lisäsin enemmän!)

1 tlk Santa Maria Tex Mex Taco Sauce Medium 230g

200g juustoraastetta

vihreitä jalopenoja

Tex Mex Hotte Pepper Sauce - kastiketta

Valmistus

Ruskista jauheliha ja kiehauta kasvikset ruokaöljyssä. Lisää mausteseos ja vesi. Kypsennä noin 5-7 minuuttia.Levitä täyte tortilloille ja kierrä rullalle. Laita rullat voideltuun uunivuokaan, kaade tacokastike päälle, sekä mieleisesi määrä jalopenoja. Ripottele pinnalle juustoraastetta. Gratinoi uunissa 200 asteessa noin 7 minuuttia.

Guacamole

2 avokadoa
1 tomaatti
1/2 limen mehu
1 kynsi valkosipulia
ripaus suolaa

Soseuta valkosipuli ja kuoritut avokadot. Pilko tomaatti pienenpieneksi hakkelukseksi ja sekoita limen mehun kanssa joukkoon (ei enää soseuttimella, vaan normikapustalla).

Salsa

0,5 kg tomaatteja
puolikas makea sipuli
1/3 nippu tuoretta korianteria
yhden  limen mehu
jalopenoa maun mukaan (esim.1 tuore jalopeno)
1/8tl suolaa

Leikkaa tomaatti ja sipuli pieniksi kuutioiksi. Hienonna koranteri ja jalapeno. Jos haluat hurjan tulista, laita jalapenon siemenet mukaan, poista siemenet jos tahdot miedompaa. Purista limen mehu. Sekoita kaikki aineet tarjoilukulhossa. On valmista heti, mutta parempaa jos annat seisoa jaakaapissa tunnin, pari.


Näiden lisäksi söimme siis nachoja, joita on kiva dippailla salsaan ja guacamoleen. Joskus jaksan vääntää myös tortillat itse, mutta eilen tosiaan tyydyin valmisvaihtoehtoon. Ateriassa on muutenkin tällä kertaa aika paljon valmiiksi tehtyjä osia (mausteseoksia/kastikkeita), mutta ainakin meidän mielestä kokonaisuus oli ihan onnistunut.Otin kyllä ruuista kuvia, mutta ne eivät oikein onnistuneet. Olivat paremman makuisia kuin kuvissa näyttivät, joten päätin olla niitä julkaisematta. Mukavaa viikonlopun jatkoa kaikille!

Aargh!!

Kirjoittelin äsken tunnin ajan tekstiä ja onnistuin sen jollain tapaa sitten hävittämään kokonaan...Ketuttaa ja oikein paljon! Katsotaan saanko aikaiseksi kirjoittaa kaiken alusta.

Ritari valepuvussa ja aavemainen puisto

Eilen sattui niin yllättävä kohtaaminen, että siitä on pakko täälläkin kertoa. Olin poikasen kanssa aamupäivällä liikenteessä, kuten aina arkiaamuisin. Oltiin kierrelty Kodin Anttilat ja Tiimarit ja joulutarvikkeista pursuavia kasseja oli kertynyt kiitettävä määrä. Viimeiseksi, ennen kotiin menoa, poikkesimme vielä lähikaupassa ruokaostoksilla. Kauppaan sisäänmeno ja ovien aukipitäminen ei ollut kovin yksinkertaista vaunujen ja monien kassien kanssa, mutta tähänhän minä olen jo tottunut. Kun sitten tulimme kaupasta ulos aukaisi meille oven hieman "laitapuolenkulkijan" näköinen keski-ikäinen mies. Mies alkoi juttelemaan minulle ja alussa ajattelin kiittää ja hymyillä hänelle kauniisti ja poistua pikimmiten paikalta - kuten yleensä teen vastaavanlaisissa kohtaamisissa. Mutta nyt pysähdyin kuin seinään, kun kuulin mitä miehellä oli asiaa. Hän virkkoi jotenkin tähän tyyliin (ja sorry jos menee väärin, en ole alkuperäinen stadilainen ;) ) "Mä tsiigasin sporan ikkunasta, et kukaan ei tuu sua auttaan oven kanssa, vaik sulla on noin helvetisti kasseja ja viel skidiki mukana. Mä päätin jäädä tähän sua venaamaan ja aukaista sulle ton oven kun sä tuut ulos."  Siis mitä..tämä mies oli oikeasti jäänyt kaupan ulkopuolelle, kylmään ja kosteaan ilmaan odottamaan noin kymmeneksi minuutiksi, jotta voisi auttaa minua oven kanssa!!! En häkellyksissäni moisesta ystävällisyydestä osannut kuin kiittää häntä tuhannesti uudelleen. Mies vielä sadatteli kuinka itsekkäitä ja omaan napaan tuijottavia ihmiset nykyään ovat, kun eivät jaksa pysähtyä edes ovea auki pitämään sitä tarvitsevalle. Tämän jälkeen hän toivotti hyvät päivänjatkot, kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään päinvastaiseen suuntaan kuin me. Ah mikä ritari!

Minä mietin miestä vielä pitkään tapaamisemme jälkeen ja soimasin itseäni kuinka helposti olinkin ollut häntä aliarvioimassa, vain hieman poikkeavan ulkonäön perusteella. Pieni opetus jälleen ihmiselle, joka luulee olevansa niiin avarakatseinen ja vapaa ennakkoluuloista kanssaihmisiä kohtaan... I live and I learn, ei kai tästä muuta voi todeta.

Tänään vietimme aamupäivän poikasen kanssa Kaivarissa. Alunperin menimme sinne kerätäksemme käpyjä joulukoristeiden tekoa varten, mutta tulos oli nolla. Muutama viikko sitten pidetyillä Kaivarin haravointitalkoilla lienee jotain osuutta asiaan. Mutta reissu ei ollut ollenkaan turha. Tunnelma Kaivarissa oli todella ihmeellinen, puistossa oli tiheä hernerokkasumu ja se sai tuntumaan kuin olisi astunut sisään suoraan johonkin kauhuleffaan. Myöskin puiston reunoilla sijaitsevat rakennukset ja ravintola Kaivohuone olivat kuin kummituslinnoja. Tässä muutama kuva aamupäivältä. (Kuvat saa isommaksi klikkaamalla.)

 

Ja sää muuttui kuin taikaiskusta heti puistosta poistuessamme. Aurinko (mikä ihmeellinen valoilmiö!!!) paistoi täydeltä terältä, eikä sumusta ollut tietoakaan.Tähän loppuun vielä muutama kuva tästä ihmeestä :)

 

Piikitetty

Kävimme eilen ottamassa poikaselle possupiikin pitkän harkinnan jälkeen. Olin alunperin sitä mieltä, että emme rokotetta aio hänelle antaa, sillä emmehän ole kausi-influenssarokotustakaan hänelle koskaan ottaneet. Mutta sitten sattuneet kuolemantapaukset, taudin rajuus ja uhkakuvat virusmutaatiosta käänsivät kelkkamme. Suomessa käytössä oleva rokote suojaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen virusasiantuntijan Thedi Zieglerin mukaan mukaansa laajasti erilaisia taudin kehityslinjoja vastaan. Olen kyllä tietoinen siitä, että kausi-influenssaan kuolee vuosittain enemmän ihmisiä kuin sikainfluenssaan tulee (luultavasti) kuolemaan ja myös siitä seikasta, että joidenkin  mielestä itse influenssarokote on epäilyttävä tuote, jota ei ole tarpeeksi tutkittu, jotta sitä voitaisiin huoletta rokottaa. Nyt oli kuitenkin valittava pienempi paha ja minulla ei ole mitään syytä miksi en voisi uskoa ja luottaa asiantuntijoihin, joista kuitenkin suurin osa pitää rokotuksen ottamista erittäin suositeltavana.

Olin varautunut piiiitkään odotukseen ja kiukkuiseen & kipeään pikkuiseen poikaan, jolle eivät yöunet maistu piikin saannin jälkeen. Mutta kuinkas kävikään! Odotusaika neuvolassa oli kokonaiset 2 minuuttia! Kerrankin kaikki sujui kuin rasvattu, vaikka talo oli tupaten täynnä.Kaikki terveydenhoitajat käytännössä pistivät lapsia liukuhihnatyyliin, mutta ainakin meille sattuneella hoitajalla oli vielä iltapäivälläkin pitkän piikkirupeaman jälkeen empaattinen ote pelokkaalle poikaselle ja lelut valmiina itkun tyrehdyttämiseksi. Äidillekin oli aikaa jutella mahdollisista rokotuksesta seuranneista oireista, jotka ovat paikallinen kipu reidessä ja ehkä pieni lämmön nousu.

Iltasella odottelin lämmönnousua ja reidestä tuntuvasta kivusta johtuvaa kärttyisää oloa. Niitä ei sitten kuulunutkaan. Poikanen oli ihan oma itsensä ja vauhti oli sama kuin muinakin iltoina (eli valtava!). Nukkumaan hän rauhoittui kahdeksan aikoihin ja nukkui hyvin mielin aamu kahdeksaan. Eli ainakaan vielä ei rokotuksesta ole tullut mitään haittavaikutuksia. Nyt sitten vain toivotaan, että saimme rokotuksen ajoissa. Helsingissä alkaa sikainfluenssa olemaan kuumimmassa vaiheessa ja rokotus alkaa tehoamaan vasta noin 10 päivän päästä.

Kotini on linnani

Rakastamme mieheni kanssa kauniita, vanhoja taloja ja onneksemme löysimme pari vuotta sitten sopivan kokoisen asunnon 1900 - luvun alkupuoliskolla rakennetusta jugendtalosta. Kiertelimme katsomassa lukemattomia asuntoja, ennen kuin löysimme etsimäämme. Jotenkin vain tiesin heti kun astuin sisälle taloon, että tästä tulee meidän koti. Minulle on hyvin tärkeää, että ensitunnelmat talossa ovat hyvät. Tätä on vaikeaa loogisesti selittää, mutta asunnosta huokui hyvä, rauhallinen ja lämmin kutsutaan nyt vaikka sitä hengeksi, kun astuimme sisään. Ja minulle tuli olo: Meidän on pakko saada tämä! Asunnon sijainti on myös ihanteellinen, Helsingin keskustassa, mutta kuitenkin ihan omassa rauhassa. Viiden minuutin kävelyetäisyydeltä löytyvät niin kauppa,posti,leikkipuisto,puisto, kauppatori ja Suomenlinnan lautta :). Koulu ja päiväkoti ovat nurkan takana. Ydinkeskustaan kävelee 15-20 minuutissa.

Vanhoissa asunnoissa meitä viehättää kauniin ulkonäön lisäksi korkeat huoneet (meillä huonekorkeus on 3,20m), isot ikkunat & ikkunalaudat ja pienet kauniit yksityiskohdat, jotka muisuttavat meitä kotimme historiasta. Kodistamme löytyvät mm. todennäköisesti alkuperäiset patterit lämmönsäätimineen, tuulletusluukut ja kattorosetit. Myös lautalattia on alkuperäinen, jokseenkin se on maalattu valkoisella maalilla.

Lisäksi kotimme väliovet ja käytävään johtava ulko-ovi ovat alkuperäisiä.

Talon vanha tunnelma huokuu myös rappukäytävässä, jossa muotokieli noudattelee samaa linjaa asuntojen kanssa.

 

Pakko vielä mainita yksi juttu, minkä vuoksi pidän vanhoista rakennuksista. Minusta on todella kutkuttavaa välillä pysähtyä miettimään, mitä kaikkea näiden seinien sisällä onkaan tapahtunut. Olivatko täällä asuneet ihmiset onnellisia? Odottivatko he kenties rakasta ihmistä sodasta kotiin ja laskivat minuutteja siihen että tieto sodan loppumisesta tai kenties sitä että julistus Suomen itsenäistymisestä annettaisiin? Mitä kaikkea nämä seinät ovatkaan nähneet ja kuulleet!

Ainoa miinuspuoli asunnossamme on ollut, että se on vaatinut huomattavasti enemmän remonttia, mitä alunperin luulimme. Eli täysin valmista ei ole vieläkään....Listoja puuttuu sieltä ja täältä ja sisustuskin on vielä aivan kesken. Emme siis ole mitään maailman nopeimpia remppaajia ja sisustajia. Itseasiassa tulin raskaaksi heti taloon muuton jälkeen ja kun raskauteni oli mitä oli (siis aika vaikea), niin en pystynyt tekemään juuri mitään ensimmäisen 9 kuukauden aikana. Ja poikasen synnyttyä ensimmäinen vuosi meni lähinnä sumussa ja jokapäiväisestä elämästä selvitessä - ei remppailuihin ja sisustusten tekemiseen jäänyt paljon energiaa, eikä kyllä intoakaan. Mutta nyt kun voimavarat ovat ihan toisella tasolla, niin päästään ehkäpä myös näissä asioissa eteenpäin. Voipi ollakin, että jossain vaiheessa postailen jotain tästä lisää.

Bad Hairday

Onko teillä koskaan päiviä, jolloin tuntuu että hiukset eivät meinaa asettua millään edes jollakin tasolla siedettävään kuosiin? Aivan sama mitä niille yrittää tehdä, niin lopputulos on kaikkea muuta kuin onnistunut. Ei auta hiuspannat, ei pinnit eikä ponnarikaan. Hiukset ovat ja pysyvät liian lättäninä/pöyheiänä/suorina/kiharina ja hermo senkun kiristyy..

Valitettavasti tämmöisinä päivinä tuntuvat menevän kaikki muutkin asiat päin honkia. Aivastus tulee juuri kesken ripsivärin laiton ja lopputuloksena maskarat ovat pitkin poskia. Sukkalaatikosta ei löydy kuin parittomia sukkia ja ainoassa löytyneessä sukkaparissa on toisessa sukassa valtava reikä. Aamiaista valmistaessa huomaat että jogurtin, mitä halusit syödä myslin kanssa, parasta ennen päiväys on ohitettu reippaasti ja jäljellä oleva leipä on käytännössä korppua. Astianpesukonetta tyhjentäessäsi tiputat vahingossa yhden lemppari laseistasi lattialle, minkä seurauksena keittiö on täynnä lasinsirpaleita, joita yrität nopeasti imuroida pois, ennen kuin puolitoistavuotias poikanen nappaa niistä jonkun käteensä. Kun olet sitten vihdoin saanut poikasen puettua (pienoisen taistelun ja kilpajuoksun jälkeen, sillä pukeminen EI ole poikasen mielestä mukavaa puuhaa..eikä kyllä äidinkään...) ja itselle vedettyä hätäisesti talvivaatteet ylle, huomaat alakerrassa laittaessa poikasta kärryihin, että hupsis - jäivät sitten kengät laittamatta poikaselle jalkaan. Ja ei kun  takaisin ylös 3. kerrokseen (huom. asuinkerrokseemme ei mene hissiä!) poikanen mukana.

Ulkona kaikki meni onneksi putkeen, ainoastaan yksi paikallinen kassialma, joka kerjää päivittäin Aleksilla pyysi jälleen kerran rahaa. Kun sanoin hänelle, että ei ole käteistä niin Alma kehotti nostamaan automaatista. It's as easy as that ;)

Toivottavasti loppupäivä menee putkeen, hiukkasen kyllä puntti tutisee, sillä juurihoidon viimeistely olis vielä edesssä :(  Mutta kai se tästä, tukkakin muuten näyttää jo ihmismäiseltä kun suihkautin siihen muutaman kerran Tigin Bed Head Superstar, Queen for One Day - sprayta. Tuon nimisellä tuotteellahan on ihan pakko päivän kääntyä nousuun :)

Mistä on hyvät isät tehty?

Rajattomasta rakkaudesta

Kannustuksesta

Luotettavuudesta

Ymmärtäväisyydestä

Hassuttelutaidoista

Huolehtivaisuudesta

Aidosta läsnäolemisesta

Kärsivällisyydestä

Isosta avoimesta sylistä

Niistä on hyvät isät tehty.

Hyvää isänpäivää kaikille isille, erityisesti poikaseni isälle, joka on paras isä mitä poikanen voisi koskaan saada!

Lasikattoja ja lumisadetta

Kylläpäs taas aamulla harmitti, kun luin Hesarista miesten ja naisten palkka- ja pääomatulojen vertailusta. Mitään uutta tietoa Helsingin Sanomien selvitys ei kylläkään tarjonnut, mutta silti ei ole miellyttävää lukea siitä, että  sukupuolten väliset tuloerot ovat edelleen erittäin suuret. Esim. viime vuonna tuhannen eniten palkkaa tienanneen joukossa oli vain 120 naista. Määrä oli viime vuonna liki sama kuin kymmenen vuotta sitten.Myös tulohuipulla naisen euro on mieheen verrattuna 80 senttiä.

Hesarissa ei paneuduttu niihin syihin, jotka vaikuttavat masentavaan tulokseen, mutta todennäköisesti ne ovat edelleenkin ne samat kuin ennenkin: joidenkin miesten "asenneongelmat" naisten pätevyydestä johtotason tehtäviin (=hyvä palkkaisiin tehtäviin), naisten hakeutuminen matalapalkkaisille aloille, sekä perhesyiden (äitiysloma, hoitovapaa) vaikuttaminen negatiivisesti urakehitykseen. Jotta tilanne parantuisi, tulisi mielestäni sekä miesten, että naisten tehdä muutama asennemuutos. Miesten (tämä ei toki koske kaikkia miehiä, tasa-arvoa kannattavia miehiä löytyy onneksi Suomesta koko ajan enemmän!) tulisi uskoa naisen samanarvoiseen kyvykkyyteen hoitaa johtotason työtehtäviä kuin miesten, naisten hakeutumista ns. miesvaltaisille aloille ja naisten valmiutta ja uskallusta jakaa lapsenhoitovastuuta tasaisemmin miestensä kanssa, jotta uralla eteneminen ei tyssäisi lapsien hankintaan. Itseasiassa mielestäni yksi keskeinen asia palkkojen nousuun olisi se, että naisten tulisi ottaa koko palkkakeskusteluihin hiukan kovempi asenne ja vaatia rohkeasti sitä parempaa palkkaa! Yleensä me naiset kiltisti tyydytään niihin surkeisiin parin - kolmen prosentin palkankorotuksiin, mitä naisvaltaisilla aloilla yleensä saadaan. Samaan aikaan miesvaltaisilla aloilla palkka nousee helposti viidellä sadalla eurolla vuodessa, kun mies kehityskeskustelussa esittää "toivomuksen" palkankorotuksesta. Kuinka moni nainen uskaltaisi vastaavaa toivomusta esittää?!! Ymmärrän kyllä realiteetit ja sen, että lähes aina nämä naisvaltaiset alat ovat julkisen sektorin työpaikkoja, joissa palkkavaatimuksiin on miltei mahdotonta itse vaikuttaa. Mutta näissä tapauksissa naisista tulisi löytyä "munaa" ja äärimmäisissä tapauksissa mennä lakkoon! Uskon että rahaa alkaisi löytymään, jos esimerkiksi koulut/päiväkodit/sairaalat olisivat viikonkin kiinni tai toimistot viikon siivoamatta!

Sitten aivan muualle. Tänään tuli talvi Helsinkiin! Oikeastaan ihan kiva saada hieman valkoista kirkastamaan muuten niin mustaa maata. Poikanen oli aivan innoissaan lumesta, ei meinannut malttaa tulla sisälle puistosta ollenkaan. Laitan tähän loppuun muutaman kuvan tältä aamulta. Kuvien laatu on vähän huono, kun näpsin ne kännykän kameralla. (Klikkaamalla saat kuvat suuremmiksi.)

 Leikkipuistomme vieressä sijaitseva Uspenskin katedraali.

 

Taustalla kotikatumme.

Lumiruusuja

Mammutti

Katseltiin viikonloppuna Lukas Moodyssonin ohjaama leffa Mammutti (Mammoth, 2009), joka osoittautui erittäin hyväksi valinnaksi. Mammutti on kaunis ja mietiskelevä elokuva perhettä koskevista valinnoista kilpailutalouden paineissa. Minun on hyvin vaikeaa katsella mitään hömppäkomedioita tai väkivallalla kyllästettyjä actionräiskintöjä. Telkkarista saatan kyllä katsella melkein mitä tahansa shaissea, minkä katseluun aivoja ei tarvitse käyttää ollenkaan, mutta elokuvilta vaadin enemmän. Jotta viitsisin katsoa elokuvan loppuun saakka, tulee sen herättää minussa tunteita ja ajatuksia. Hyvän elokuvan tunnistaa mielestäni siitä, että sitä kelailee vielä pitkän aikaa katsomisen jälkeen.

En ala tässä nyt sen syvemmin Mammutin juonta sen kertomaan, mutta suosittelen sen katsomista todellakin. (Katso traileri postauksen lopusta.) Elokuvan jälkeen jäin mielessäni pohtimaan muunmuassa seuraavia asioita, vaikka nämä kysymykset eivät itseasiassa elokuvan kantavana teemana toimineetkaan.

1. Onko vanhempi aina ensisijaisesti huono vanhempi, jos hän jättää pienet lapsensa sukulaisten huostaan  ja muuttaa toiselle puolelle maailmaa töihin? 
2. Onko vanhempi itsekäs, omaa uraa ajatteleva työnarkomaani jos hän viettää suurimman osan vuorokaudesta töissä, eikä perheensä kanssa?
   
3. Onko huorana toimiminen tuomittavaa ? 
4. Pitääkö pettäjän kertoa aina petetylle tapahtuneesta?
   

Viisitoista vuotta sitten olisin vastannut näihin kaikkiin edellä mainittuihin kysymyksiin lähes silmää räpäyttämättä kyllä. Nyt mielestäni ei ole oikeita tai vääriä vastauksia. Kaikki on niin tapauskohtaista, kaikki vaikuttaa kaikkeen ja elämä ei todellakaan ole niin mustavalkoista mitä nuorena (ja naivina) luulin ja uskoin. Onko vanhempi vielä huono vanhempi jos hän maailman toisella puolella työskennellessään mahdollistaa sen, että hänen lapsensa pääsevät kouluun, saavat oman kodin ja välttyvät työskentelmästä kaatopaikalla tai myymästä itseään hengissä pysymiseksi? Onko vanhempi vielä itsekäs työnarkomaani jos hän työkseen pelastaa ihmishenkiä, joiden hyvinvoinnista ei kukaan muu välitä ja samalla tuntee syyllisyyttä siitä että tekee niin paljon töitä? Onko huoraaminen tuomittavaa, jos se on ainoa keino millä turvata oma ja lapsensa taloudellinen toimeentulo ja mahdollisuus päästä elämässä eteenpäin? Jos pettäjä tuntee syyllisyyttä teoistaan ja ei koskaan aio toistaa tekoaan, onko moraalisesti oikein vai väärin kertoa tapahtuneesta, jolloin se voisi rikkoa monen ihmisen elämän pitkäksi, pitkäksi aikaa?

Vastaavaa listaa voisi jatkaa loputtomiin. Yleensä aina asioilla on kaksi puolta (tai kolme tai neljä) ja yleensä ne jotka ovat toisia herkimmin tuomitsemassa, eivät todellakaan tiedä läheskään koko totuutta. Sen sijaan että me ihmiset niin kovasti yritämme kiillottaa omaa sädekehäämme muiden ns. "vääriä" tekoja tuomitsemalla/halveksimalla, emmekö me voisi käyttää tämän energian paremmin siihen että koettaisimme ymmärtää niitä syitä miksi joku ihminen toimii tietyllä tavalla. Ja mitä tärkeämpää, emmekö me voisi yrittää tehdä jotain konkreettista asioiden parantamiseksi?