Tulevaisuuden suunnitelmia ja ikävää

Täällä ollaan taas! Viime viikonloppuna oli kyllä tarkoitus kirjoitella, mutta eteen tulikin yllättäviä puuhia, jotka veivät kaiken ajan kirjoittamiselta. Itseasiassa nämä puuhat liittyvät tulevaisuuden suunnitelmiin ja pieneen muutokseen, mitä (ehkä?) kaipaan. Epäilen kyllä, että tällä kertaa tätä muutosta ei ole odotettavissa, mutta jos niin onnekaasti kävisikin kerron siitä sitten aikanaan mistä oli kyse.

Perheellämme on ollut muutenkin aika paljon ajateltavaa viime viikkoina. Mieheni on saanut todella hyvän työtarjouksen, minkä hän todennäköisesti on ottamassa vastaan (päätös tulee tehdä ensi viikon alkuun mennessä). Työ on siis kaikinpuolin mielenkiintoinen ja palkkaus on myös kohdallaan. On kuitenkin pari asiaa mikä laittaa miettimään työn vastaanottamisessa: työ pitäisi aloittaa viimeistään toukokuussa ja työ vaatii välillä matkustelua akselilla Eurooppa-Aasia-Afrikka-Etelä-Amerikka. Ensimmäinen reaktio minulla oli rehellisesti sanottuna EI, ihan niin itsekkäästä syystä että luulisin kuolevani kateudesta mieheni päästessä matkustelemaan (mikä tunnetusti on intohimoni) kaikkiin noihin mielenkiintoisiin paikkoihin sillä aikaa, kun minä pyörittäisin täällä yksin arkea pienen lapsen kanssa. Mutta kun olin hiukkasen ehtinyt marinoimaan ajatusta ja tajuamaan myös sen, että nämä matkat olisivat todellakin TYÖmatkoja ja kaiken lisäksi minä en oikeasti edes haluaisi olla poissa poikasen luota niin pitkiä aikoja (noin viikko kerrallaan), mitä matkustelu vaatisi. En myöskään halua olla mieheni esteenä sille, että hän pääsisi tekemään työtä minkä kokee mielekkääksi, joten tulin siihen päätökseen että ainakin minun mielestäni mieheni tulisi ottaa työ vastaan. Olen myös ihan varma, että mieheni tukisi minua ihan samalla tavoin vastaavassa tilanteessa.  Se että työ alkaisi jo toukokuussa on tuonut tähän myös mutkia matkaan, sillä poikanenhan aloittaa päiväkodin vasta elokuussa (emme ole valmiita tinkimään päivähoidon aloitusajankohdasta). Onneksi äitini ja mieheni äiti ovat luvanneet tulla vuorotellen hoitamaan poikasta touko- ja kesäkuun ajaksi. Mieheni yrittää neuvotella, että tekisi osan noista viikoista etätyötä kotoa. Joka tapauksessa tämä merkitsisi sitä, että parin kuukauden ajan sekä äitini tai anoppini (joka on oikeasti aivan ihana ihminen) asuisivat luonamme vuoroviikoin. Saa nähdä kenen hermot palavat ensimmäisenä ;) Mutta tämmöisiä olisi siis suunnitteilla, ilmoittelen tästäkin mihin ratkaisuun lopulta päädyimme.

Sitten vielä muutama sana nykyhetkestä. Työ on alkanut tuntumaan työltä, suurin "hype" siitä on parissa kuukaudessa kulunut. Välillä tulee olo, että olisi kiva kääntää kylkeä ja jäädä nukkumaan - eikä suunnata suin päin suihkuun ja juosta asemalle. Mutta ihan tyytyväinen vieläkin olen valintaani, viikonlopun jälkeen on oikeasti ihan kiva aina palata arkirutiineihin ja työntouhuun. Ainoa negatiivinen asia mitä viime aikoina on tapahtunut on se, että poikanen on alkanut selvästi ikävöimään minua enemmän. Päivän aikana hän kuulemma kyselee perääni ja yrittää haeskella minua. Mutta toisaalta ehkä tämä on ihan hyvä pehmeälasku tulevaan päiväkotielämään.

Nyt lähden valmistamaan meille lounasta. Laitan tähän loppuun yhden lempparibiiseistäni "Fields of Gold" tällä kertaa Eva Cassidyn esittämänä.  Aurinkoista viikonloppua kaikille!!!

Kirjoja ja historian huminaa

Olen ottanut tällä viikolla pari päivää vapaata ja viettänyt aikaa lähinnä vain poikasen kanssa puuhaillessa. Arvatkaapa muuten, onko "kroppa kesäkuntoon" projekti edistynyt yhtään..no ei ole ei. No, ehkäpä ensi viikolla - tai sitä seuraavalla saan otettua itseäni niskasta kiinni.  Mutta jotain olen kuitenkin saanut aikaiseksi :) Maanantaina kiertelimme poikasen kanssa keskustan kauppoja läpi, ja saimme täydennettyä sekä hänen, että minun vaatevarastoja ihan kiitettävästi. Pojasta on muuten kehittynyt oikein mukava shoppailukaveri ! Hän istuu kiltisti vaunuissa ja keskittyy esillä olevien tavaroiden katseluun ja muiden asiakkaiden kanssa kommunikointiin. Välillä kyllä taitaa olla kielimuuri poikasen ja muiden asikaiden välissä ja äiti joutuu toimimaan tulkkina.

Tänään aamupäivällä kävimme kirjastossa lainaamassa sekä poikaselle, että minulle uutta luettavaa. Kuten taisin aikaisemmin jo mainitakin, poikanen on erittäin kiinnostunut kirjojen lukija. Tämän hetken Top 3:seen mahtuvat  Muumit, Myyrä ja  Richard Scarryn Touhula - sarja. Lähikirjastomme (Rikhardinkadun kirjasto) sijaitsee aivan ihanassa vuonna 1881 rakennetussa uusrenesanssia edustavassa rakennuksessa. Itseasiassa kirjastotalo on Pohjoismaiden ensimmäinen yleiseksi kirjastoksi suunniteltu rakennus, joka toimi alkuvuosina  myös valtiopäivien aatelittomien säätyjen käytössä. Joka kerta kun menen kirjastoon en voi muuta kuin ihastella sen arkkitehtuuria ja mielikuvitukseni pääsee aina valloilleen kun mietin kuinka paljon seinien sisällä onkaan vuosien varrella tapahtunut.Tässä kaksi netistä löytämääni kuvaa kirjastosta.

"Kuka voi laskea niiden ajatusten määrän, joille
kirjasto on antanut pesäpaikan ja siivet?"

Valfrid Vasenius

Nyt taidan jatkaa arkisia askareitani ja siirtyä pyykkivuoren pariin. Huomenna menenkin jälleen töihin, mutta viikonloppuhan on jo ihan nurkan takana - joten katsotaan ehtisinkö kirjoitella silloin. Ai niin, tänään alkaa LOSTin viimeinen tuotantokausi - johan sitä onkin odotettu. Lost on mielestäni paras sarja koskaan (Grey, Desperate Housewives, Flashforward ja Californication ovat hyviä kakkosia) ja surku tulee kyllä puseroon, kun sarja tämän kauden jälkeen loppuu.  

Sahalaitaa, kesäkroppaprojekti ja pikku taiteilija

Tänään on ensimmäinen päivä sitten torstain, kun ei päätä säre ja sahalaidat vilku silmissä. Itseasiassa en ole ollenkaan yllättynyt, että migreeni iski juuri nyt - töissä on ollut erittäin kiireistä ja stressaavaa pari viimeistä viikkoa ja monenlaiset vastuut ja deadlinet puskevat päälle oikein kunnolla. Olen viime viikkojen aikana kironnut luonteenlaatuni muutaman kerran sen vuoksi, että mieluummin laitan itseni työni vuoksi näin tiukille,kun voisin toisaalta nauttia leppoisasta kotona olosta ilman aikatauluja ja sen suurempia velvoitteita. Mutta ei kai sitä luonteelleen mitään voi. Ja jotenkin masokistisesti  nautinkin tästä kiireestä. Seuraavan migreenin iskiessä pitää vain muistaa ottaa oikea migreenilääke heti ensi oireiden iskiessä, nyt yritin sinnitellä Buranan voimilla pari päivää ja sehän ei oikeastaan auta mitään - pahentaa ja pitkittää vain tilannetta. Jotenkin vain alitajuisesti yritän vältellä näitä "kovia" lääkkeitä, vaikka eihän niistä näin harvoin otettuna mitään vaaraa olekkaan.

Sitten ihan toisenlaisiin haasteisiin..nimittäin liikunnan lisäämiseen viikottaiseen ohjelmaan. Liikun tällä hetkellä ihan liian vähän; arkiaamuisin kävelen rautatieasemalle (n.20 min) ja kerran viikossa käyn pilateksessa -siinä kaikki. Ennen poikasen syntymää kävin säännöllisesti salilla ja jumpissa, mutta ne ovat ajanpuutteen ja saamattomuuden vuoksi jääneet. Myös uinti ja lenkkeily olivat lähes säännöllisiä aktiviteetteja. Minua ällöttää tämä oma velttous ja vetämättömyys, myöskin se näky mikä peilistä kuvastuu (ilman vaatteita) ei ole kaikkein mairittelevin. Löysää ja velttoa ihoa (suomeksi läskiä) on ihan liikaa, jotta olisin tyytyväinen peilikuvaani. Vaatteet päällä kaikki vielä menettelee ja kaikkien indexien mukaan olen kyllä ihannepainossani (171cm/61kg), mutta kaiholla muistelen sitä sutjakkaaja kiinteää kroppaa, mikä minulla oli aikaisemmin. En niinkään haaveile kilojen tiputtamisesta vaan siitä, että sitä ylimääräistä pursuavaa ja "löllyväähöllyvää" olisi vähemmän. Jos oikeasti haluan olla bikinikunnossa ensi kesänä jotain on tehtävä ja pian. Tiedän kyllä, että iän myötä työtä saa tehdä entistä enemmän tuloksien saamiseksi, mutta luulen olevani tähän valmis. Seuraavaksi pitäisi vain päättää mitkä olisi sopivat päivät esim. saliharjoittelulle. Ja kunhan kevät saapuu lupaan aloittaa uudelleen myös juoksemisen. Ja sen Wiinkin voisi ottaa jällen aktiiviseen käyttöön. Kertoilen jossain vaiheessa onko mitään tuloksia saavutettu.

Loppuun vielä muutama asia poikasesta. Hänestä on kasvamassa oikea huumorimies! Tällä hetkellä hänen lempparipuuhiaan on sammuttaa valot vessasta, kun joku on sielä asioilla ja nauraa sydämensä kyllyydestä silloin kun vessasta kuuluu vihainen huuto. Meillä on vessan valokatkaisija vessan ulkopuolella ja poikanen yltää laittamaan valot pois päältä, muttei niitä takaisin päälle...
Poikanen on viime aikoina ollut erittäin kiinnostunut piirtämään ja joka päivä piirrellään useaan kertaan vahaliiduilla kukkia, tyttöjä (kaikki ihmiset ovat tyttöjä hänen mielestään) omenia ja kurkkuja (kaikki vihannekset ja hedelmät ovat joko omenia tai kurkkuja), autoja ja junia. Tänään poikanen tuli innoissaan kertomaan minulle "Aks piirtää, Aks piirtää koneen" ja kun menin keittiöön ihailemaan hänen uusimpia tuotoksiaan sain ilokseni huomata, että astianpesukone ja keittön valkoinen puulattia olivat saaneet kauniin sini-puna-mustan abstraktin kuvioinnin :) Taiteilijalta oli loppunut paperi kesken.

Aurinkoinen aamu

Tässäpä pikku kuvakavalkaadi meidän aamukävelyltä kotimaisemissa. Vaikken tunnetusti pidäkään talvesta, niin sen luomaa kauneutta ei voi kyllä mitenkään kiistää. Maisemat ovat kuin satukirjasta.

Näiden kuvien myötä leppoisaa sunnuntaita ja hyvää ystävänpäivää!

 

Ruuhkavuodet ja matkakohteen etsintää

Täällä ollaan :) Kiirettä on pitänyt sen verran, etten ole aikaisemmin kerennyt päivittelemään. Nyt tajuan mitä termillä "ruuhkavuodet" oikein tarkoitetaan. Minun tapauksessani pitäisi olla yhtä aikaa hyvä äiti, hyvä vaimo, hyvä työntekijä, hyvä ystävä, hyvä sisustaja - ja välillä pitäisi muistaa olla myös vain ihan hyvä itselleen. Jätän muuten suosiolla tästä listauksesta pois kohdan hyvä blogisti - edellä mainituissakin on jo haastetta ihan kylliksi. (Ja kyllä, välillä tunnen etten ole hyvä missään niistä!)

Töissä on ollut viime viikkoina aika kiirusta ja välillä on tuntunut, että kotona kerkeää käydä vain nukkumassa. Haastetta pukkaa tällä(kin) saralla ihan tarpeeksi, vähempikin riittäisi. No, sitä saa mitä tilaa - eihän siitä ole kuin muutama kuukausi kun suurinpiirtein itkin tylsyydestä. Poikanen onneksi edelleenkin viihtyy isänsä kanssa mitä mainioimmin kotosalla, ja he ovat kehittäneet ihan omat rutiininsa ja juttunsa - minä tunnen itseni välillä jopa hieman ulkopuoliseksi, kun en tajua ihan kaikkia heidän sisäpiirivitsejään. Onneksi kuitenkin äidin syli ja leikit kelpaavat hyvin kun töiden jälkeen palaan kotiin - muuten voisin tuntea hieman mustasukkaisuutta menetetystä asemastani.

Tämän ikuisesti jatkuvan talven keskellä olemme alkaneet suunnittelemaan kesän matkakohdetta. Kaksi asiaa hieman rajaa kohdettamme: rahatilanne (miehen tulot luonnollisesti romahtaneet hoitovapaan vuoksi) ja poikasen ikä. Minä olisin aina valmis matkustamaan esim. Kaliforniaan, joka on minulle ennestään tuttu paikka tai sitten jonnekin Etelä-Amerikkaan tai Aasiaan. Nämä eivät kuitenkaan ole mitään realistisia vaihtoehtoja tällä hetkellä. Ykkösvaihtoehtona suunnitelmissa on Kroatia, joissa kumpikaan meistä ei ole käynyt, mutta josta olemme kuulleet erittäin paljon positiivisia kokemuksia. Koitamme välttää kaikkein pahimpia turistirysiä, mutta valitettavasti lapsiystävälliset paikat yleensä ovat juuri näitä. Viime kesän kohde Azorit oli meille juuri sopiva - turvallinen, mutta kuitenkin tarpeeksi eksoottinen ja autenttinen, eikä turisteja ollut laumoittain. Kunhan poikanen hiukan vielä kasvaa tarkoituksena on suunnata Yhdysvaltojen lisäksi ainakin Austraaliaan ja Uuteen Seelantiin, sekä Tansaniaan tai Keniaan safarille, myöskin Puerto Rico ja Argentiina ovat käytävien maiden listalla. Kuten saattaa arvata, matkustelu on meidän perheen intohimo ja se on itseasiassa ehkä ainut asia mitä oikeasti kaipaan lapsettomasta elämästäni - helppoutta lähteä matkalle minne päin maailmaa tahansa murehtimatta liikoja esim. paikan hygieniatasosta, palveluiden laadusta, jne.Tällä hetkellä mennään kuitenkin poikasen ehdoilla ja kyllähän Euroopastakin löytyy hienoja kohteita, pitää vain osata katsella karttoja avoimin mielin.

Nyt lähden varamaan itselleni optikkoajan...kyllä vaan, ikä on tehnyt tehtävänsä ja tarvitsen suurella todennäköisyydellä ainakin lukulasit. Ei muuten yhtään helpota ikäkriiseilyä, ei.

Mukavaa viikonlopun jatkoa!

Ikäkriiseilyä ja kodin kunnostusta

Minä haluan lisää tunteja päiviin ja päiviä viikkoihin! Ihan pelottaa kuinka nopeasti aika kuluu. Jos loppuelämä menee tämmöistä vauhtia, niin viimeistään nyt on opittava elämään hetkessä - muuten elämä vilahtaa läpi sormien kuin varkain ja kohta istun keinutuolissa jossain palvelutalossa ja mietin mihin se minun elämäni oikein kuluikaan.

En tiedä minkä vuoksi, mutta viime aikoina olen alkanut tiedostamaan elämän rajallisuuden jotenkin paljon raadollisemman konkreettisemmin kuin ennen. Luultavasti iällä on jotain tekemistä tämän tunteen kanssa, seuraavan kerran kun täytän vuosia olen reilusti lähempänä 40-ikävuotta kuin 30:ntä. Pelottavaa ja ahdistavaa. Nyt tuntuu että olisi ihana kun voisi pysyä juuri tämän ikäisenä kauan, kauan aikaa. Eletyn elämän tuomaa kokemuspohjaa ja toivottavasti myös viisautta on kertynyt jo jonkin verran, kroppa on kuitenkin vielä  hyvässä kunnossa ja energiaa löytyy ihan kiitettävästi.  Mutta se kai tästä elämästä tekeekin niin kallisarvoisen ja ainutlaatuisen, että meille kaikille on annettu vain tämä yksi elämä ja se että olet saanut syntyä tarkoittaa väistämättä myös sitä, että joudut myös elämästä jonain päivänä luopumaan. Välillä se vaan pelottaa ja ahdistaa, miten sitä oikein kerkeääkään toteuttaa elämänsä aikana edes puolet niistä unelmista mitä on. Ja tietysti nyt äitinä huoli on kova miten poikaselle kävisi jos minulle tapahtuisi nyt jotain. Onneksi kylläkin tiedän koulutukseni ja työn kautta, että lapset seviytyvät mitä uskomattomammista  kohtaloista lähes ehjin nahoin, kunhan läheisten ihmisten muodostama turvaverkko on kunnossa. Turhaa näitä asioita on varmaankaan ihan hirveästi vatvoa, elämä menee niin kuin se menee. Kuten jo aikaisemmin sanoinkin, pitäisi osata elää hetkessä ja nauttia siitä kaikesta mitä juuri tällä hetkellä on. Olen myös sitä mieltä että meidän jokaisen vastuulla on se, että yritämme tehdä elämästämme sekä itselemme että läheisillemme mahdollisimman miellekkään ja nautittavan - unohtamatta tietenkään myös muiden ihmisten kunnioittamista.

Jottei tästä postauksesta tulisi nyt niin kovin vakava ja synkistelevä laitanpas tähän loppuun vielä lyhyen päivityksen talomme kunnostusprojektista. (Täältä löytyy tarkempi postaus kodistamme.) Meillä on siis jatkuva remppa käynnissä, välillä se on ihan pysähdyksissä, mutta tällä viikolla olemme jälleen kunnostautuneet. Mies on naulaillut lattialistoja poikasen huoneeseen ja liimaillut rosetteja makuuhuoneiden kattoon, niissä kun alkuperäiset rosetit olivat ihan todella huonossa kunnossa. Poikasen huone alkaakin kohta olemaan ihan valmis, vielä puuttuvat sisustustarrat seinästä ja kirjahylly. Lupaan kuvia sitten joskus, kun projekti on valmis ;)
Eilen löysimme juuri poikasen huoneeseen sopivan tuolin Boknäsilta.

 

Tuoli on tehty Kiinassa noin 50 - 100 - vuotta sitten ja on ollut alunperin paikallisessa päiväkodissa. Mielestämme se sopii erityisen hyvin talovanhuksemme sisustukseen, nyt tehtävänä olisikin löytää sopiva pöytä sen kaveriksi.

Nyt lähden valmistamaan poikaselle välipalaa ja sen jälkeen täyttämään uutta verkorttihakemusta, Yay ;)

Nuhanenät ja viikon pohdinnat

Koko viikko kuluikin sitten flunssan kourissa, vasta nyt alkaa olla normaali olo. Ja kyllä, poikanen ja mies saivat taudin, juuri niin kuin pelkäsinkin. Varsinkin poikasella oireet olivat kovat: ripulia, räkäisyyttä ja kuumetta melkein 39C. Onneksi hänkin on jo selättänyt pahimman.

Sairastelun ja siitä seuranneiden valvottujen öiden vuoksi olo on ollut aika väsynyt - kotiin saavuttuani en ole juurikaan jaksanut mitään muuta tehdä kun makoilla sohvalla ja lueskella poikaselle kirjoja. Onneksi hän on erittäin motivoitunut satujen kuuntelija ja jaksaa kuunnella usean Tammen Kultaisen Kirjan peräjälkeen. Lukemisen lisäksi olemme lauleskelleet ja köllötelleet sylikkäin. Tällä viikolla olen ihan selvästi huomannut, että poikanen kaipaa enemmän fyysistä läheisyyttä, kuin ennen. En tiedä johtuuko tämä siitä, että hän ollut kipeä, vai siitä että olen poissa niin paljon. Minua tämä lisääntynyt läheisyys ei haittaa millään tavalla, mikä onkaan ihanampaa kuin poikasen antamat märät pusut ja lämpimät rutistukset?

Töissä olo tuntuu edelleenkin hyvältä ja palkitsevalta. Tiedän että tämä on juuri se oikea ratkaisu minulle. Vähän ehkä harmittaakin, kun tätä niin paljon etukäteen murehdin ja ahdistelin - ihan turhaan! Ne negatiiviset tuntemukset, mitä pelkäsin töihin menon minussa herättävän eivät olekaan onneksi käyneet toteen. Eli minulla ei ole tunne, että menetän ainutlaatuisia hetkiä poikasen kanssa, eikä minulla ole myöskään sellain olo että tuntisin poikasen jotenkin huonommin kuin ennen. Tosiasiahan tietysti on, että ajallisesti ottaen tietysti olen vähemmän aikaa poikasen elämässä fyysisesti läsnä kuin ennen. Mutta toisaalta, tunnen että sen ajan kun olen hänen kanssaan, olen todella hänen kanssaan joka solullani. Nyt haluan nauttia joka minuutista hänen hereillä oloajastaan ja keskityn häneen täysillä. Aikaisemmin aika useinkin saattoi käydä, että olin kyllä fyysisesti läsnä - mutta ajatuksissani muualla. Kumpi vaihtoehto on sitten on parempi lapselle - en tiedä.

On ollut muuten jännää huomata, että itsevarmuuteni työasioissa on jostain syystä kasvanut poissaoloni aikana. En osaa selittää tätä oikein mitenkään, mutta jotenkin nyt tuntuu että minulla on työasiat paremmin hallussa kuin koskaan. Ehkä tämän pituinen tauko oli juuri ihanne, pystyin irtautumaan aivan täysin työkuvioista, mutta en kuitenkaan unohtanut vanhoja rutiineja joilla pääsee hyvin taas työn kimpuun takaisin. Hoitovapaan lopussa päässäni pyörikin jo useita ajatuksia ja ideoita, millä tavoin työpaikkamme toimintaa voidaan kehittää ja parantaa. Ja nyt minulla on henkisiä ja fyysisiä voimavaroja ajaa näitä uudistuksia ja parannuksia innolla eteenpäin.

Toivottavasti ensi viikolla saamme olla terveenä, niin jaksaisi tehdä jotain muutakin vapaa-ajalla kuin vain pötkötellä. Hyviä vointeja ja mukavia talvipäiviä kaikille!