
Eilen meinasi mennä hermot kun olin vaunujen kanssa liikenteellä kaupungissa; Ihmiset kävelivät rinnakkain koko jalkakäytävän leveydeltä, eikä kukaan tehnyt elettäkään väistääkseen, vaikka näkivät että yritän päästä heidän ohitseen. Muutaman kerran jouduin koukkaamaan ajotien puolelle, kun en enään jaksanut ystävällisesti pyytää heitä väistymään. Mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa??? Onko huomaavaisuus ja auttavaisuus kadonnut tästä maasta kokonaan? Jokapuolella tuntuu näkyvän sitruunan nielleitä töykimyksiä, joilta ei tunnu heruvan mitään muuta kuin negatiivista energiaa ja välinpitämättömyyttä. Seuraavaksi muutama henkilökohtainen kokemus, joka on saanut sappeni kiehumaan.
- On hirveä lumimyrsky, lunta tunkee joka suunnasta, tuulee kovasti, eikä eteensä oikein näe. Olen menossa ruokakauppaan poikani kanssa, joka on vaunuissa. Juuri ennen kaupan sisäänkäyntiä keski-ikäinen mies kiilaa ohitseni, aukaisee oven itselleen ja antaa sen läimähtää kiinni ihan nokkani edessä. Mies tiesi ihan takuulla että olin tulossa kauppaan, mutta näköjään kiire/oman nahkan saaminen suojaan myrskyltä oli tärkeämpää kuin se, että olisi pitänyt myös meille ovea auki..tämähän olisi vienyt kokonaista 5 sekuntia!
- Olen kirjastossa tutkiskelemassa hyllyissä olevia kirjoja, kun takaani pyyhältää keski-ikäinen mies (jälleen) tönäisee minua niin kovalla voimalla, että horjahdan. Mies ei pysähdy tai saatikaan pahoittele tapahtunutta, vaan jatkaa matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut.
- Olen raitiovaunussa, viimeisilläni raskaana. Jalkoja turvottaa, väsyttää, selkää särkee. Raitiovaunu on aivan täysi, siinä osassa johon nousen istuu pääosin pukumiehiä, jotka ovat todennäköisesti tulossa jostain työpalaverista. Kukaan näistä miehistä ei tarjoa minulle istumapaikkaa, vaikka varmasti näkevät minut kun seison heidän välissään tangosta roikkuen ja yritän pysyä pystyssä. No, ehkä hekin olivat väsyneitä rankan kokouksen jälkeen.
- Olen kaupassa ja alan maksamaan ostoksiani. Tarjoan kassaneidille pankkikorttia hän katsoo minua kuin idioottia ja osoittaa kädellään minun suuntaan. Menee hetki kun tajuan, että minun olisi pitänyt hoksata pankkikortin lukulaite, eikä vaivata turhaan kassaneitiä. Ja hän ei ollut mykkä, kuulin hänen puhuvan ne ainoat pakolliset sanat, joita kassalla tarvitsee; hän kertoi minulle ostoksieni hinnan.
- Tämä tapahtui tutulleni, mutta on pakko lisätä tähän, sillä tapaus on minusta huomattavan törkeä. Tuttuni oli raitiovaunussa pienen lapsensa kanssa, joka oli vaunuissa. Pois jäädessään hän kysyi ystävällisesti voisiko samalla pysäkille jäänyt mies auttaa häntä nostamaan vaunut pois ratikasta. Mies oli tokaissut hänelle "En auta" ja kävellyt tyynesti ulos. Tuttavani oli jäänyt suu auki katsomaan hänen peräänsä. Onneksi seuraavalla pysäkillä (päätepysäkki) kuski oli tullut auttamaan vaunut ulos.
Pienillä huomaavaisilla teoilla kanssaihmisiä kohtaan saisimme tästä maailmasta ei nyt ehkä paremman, mutta ainakin miljoona kertaa mukavamman paikan! Lupaan pitää huolen siitä, että teen parhaani siinä, että omasta pojastani kasvaisi auttavainen ritari :)
Sinulla on kyllä paljon samanlaisia ajatuksia kuin minullakin, kuten jo tuossa aikaisemmin sanoinkin :) Kiva, kun laajensit aiheita vähän lapsiasioiden ulkopuolellekin. Ymmärrän tuon tunteen, että liika niiden asioiden pohtiminen alkaa vain ahdistaa. Omaan elämääni kun ainakin kuuluu niin paljon muutakin kuin vaan lapsi (sitä tietystikään yhtään väheksymättä ja lapsi tietysti on se tärkein!).
VastaaPoistaJatka vaan siis kirjoittamista samalla linjalla. On kiva lukea pohdintojasi, vaikka harvoin niitä ehdin aina siinä lukuhetkellä kommentoimaan. Oikein hamittaa, kun monesti olisi samasta asiasta niiiin paljon sanottavaa :) Vaikka useinpa sanot asiat juuri niinkuin itse olen ajatellut enkä osaisi siihen oikein enää mitään sanoa :)
Kiitoksia jälleen kerran :) Kiva tietää etten ole yksin ajatuksieni kanssa!
VastaaPoistaBloggailu jatkuu, postaukset saattavat kyllä tulla hieman harvemmin kuin ennen, sillä seuraaville viikoille on kasaantunut aika paljon ohjelmaa.
Mukavaa viikonloppua sinulle.