Matkakuumetta

Viikonloppu kului mukavasti kesän lomamatkaa suunnitellessa. Yksi loman kivoimmista puolista on mielestäni juuri sen suunnittelu. Lentojen, hotellien etsiminen ja varaaminen, paikkaan tutustuminen matkaoppaiden ja nettisivustojen avulla saavat minut aivan lapsenomaisen innostuksen valtaan! Kokonaan uusi maailma tuntuu avautuvan ulottuvilleni ja vaikka mitä ennennäkemättömiä- ja kokemattomia asioita on odottamassa minua vain lentomatkan päässä. Matkakohteemme on muuten vaihtunut aiemmin suunnitellusta Ranskan kiertomatkasta. Halusimme sittenkin johonkin vähän eksoottisempaan kohteeseen, ja paikkaan jossa pääsisimme myös sukeltamaan.

Sopivan matkakohteen löytymisessä oli hieman vaikeuksia, sillä kriteerit ovat hieman muuttuneet niiltä ajoilta kun kiertelimme kahdestaan. Vaikka en olekaan mielestäni mikään hössääjä-äiti, minunkin rajani kulee siinä, etten esimerkiksi ota 1-vuotiasta lasta rinkkamatkalle Etelä-Amerikkaan. Kahdestaan ollessamme, valitsimme matkakohteemme sillä perusteella mikä milloinkin sattui kiinnostamaan. Kiertelimme pitkin poikin Perua ja Brasilliaa pariinkin otteeseen rinkat selässä ja lähes espanjan- ja portugalinkielen taidottomina. Ajoimme U.S.A:n länsirannikon läpi, ilman mitään sen suurempia suunnitelmia, pysähtelimme sellaisiin paikkoihin ja kaupunkeihin mitkä tuntuivat mielenkiintoisilta, mitään hotellien ennakkovarauksia ei ollut. Tokiossa ollessamme käytimme hyväksi kaupungin mahtavaa metroverkostoa ja kiertelimme aivan summissa pitkin metropolia. Kaikki on aina mennyt hyvin, muutamia vatsatauteja ja yhtä taskuvaras -episodia (Rio de Janeirossa) lukuunottamatta .

Emme ole tehneet yhtään pakettimatkoja (paitsi häämatkamme Malediiveille, sinne ei pääse omatoimisesti ollenkaan), sillä haluamme olla oman matkamme herroja. Kiertely suomalaisturisteista koostuvan ryhmän kanssa "nähtävyyksillä" ja samojen ihmisten kanssa osallistuminen "kreikkalaiseen iltaan" ei ole se mitä me matkoiltamme haemme. Meille tärkeää matkustellessa on pääseminen mahdollisimman aitoon maan tunnelmaan mukaan ihan omassa rauhassa, sekä mahdollisimman kiireetön ja leppoisa ilmapiiri (mahdollisimman vähän aikatauluja). Luonto- ja kultuurielämykset, sekä paikallisiin ihmisiin tutustuminen ovat olleet viimeisten matkojemme parhainta antia. Luksusta emme ole matkoiltamme juuri hakeneet ja uima-altaan reunalle kärtsäämään meitä ei saa sitten millään (noh, yksi päivä saattaa ehkä mennä).

Pienen lapsen kanssa matkustettaessa täytyy meidän tehdä pieniä kompromisseja entiseen matkailutyyliimme verrattuna. Kohteen pitää olla erittäin turvallinen (ei kuitenkaan mikään turistirysä), ilmaston pitää olla sopiva (ei liian kuuma), lentomatka tulee olla siedettävä ja paikasta tulee löytyä myös hyvä apartementos tyyppinen hotelli. Apartementos sen vuoksi, että haluamme viettää myös kahdenkeskeistä aikaa lapsen nukkuessa :) Pitkän etsiskelyn (ja netissä surffailun) jälkeen löysimme paikan, joka näyttäisi täyttävän kaikki kriteerimme. Ainoastaan pitkähkö lentomatka hieman hirvittää (melkein 6h). Nyt sitten vaan pitäisi maltaa odottaa loppukesään, milloin matkalle lähdemme. Aivan mahtavaa vaihtaa maisemaa vähäksi aikaa parin vuoden kotona/Suomessa kököttelyn jälkeen ! Sitä ennen tulisi selvittää vielä paikallisten lastenruokien variaatio (en aio kokkailla lomalla joka päivä!), lääkärien/sairaaloiden sijainti mahdollisten sairauksien/tapaturmien varalta, opetella jonkin verran paikallista kieltä ja ostaa matkarattaat sekä kantoreppu.

Tässäpä muutama fiilistelykuva valitsemastamme kohteesta. Ehkäpä joku saattaa tunnistaakin paikan ?

Mariia puhuu miehistä Part 2

HILLITÖN Ville Valo ÄLYKÄS Pekka Himanen SEKSIKÄS Johnny Depp

Milloin pelkäät miestä? Omaa miestäni en pelkää koskaan. Yksin pimeillä kaduilla kävellessäni pelkään epäilyttävän näköisiä miehiä, jos muita ihmisiä ei ole näköpiirissä. Samoin julkisilla paikoilla väkivaltaisesti käyttäytyvät miehet ovat pelottavia.
Mitä sanoja useimmiten käytät arvioidessasi miestä? Ihana, sielukas, älykäs, persoonallinen, seksikäs,turvallinen. Ällöttävä, naismainen, machoilija, pullistelija, juntti.
Mitä miehet ovat opettaneet sinulle? Kärsivällisyyttä, itsetuntemusta, järjestelmällisyyttä ja asioita joita en tässä viitsi kertoa ;)
Miten käsityksesi miehistä on muuttunut sitten tyttövuosien?Teininä ihailin miehiä pääosin pelkästään heidän ulkonäkönsä perusteella, ja pidin kaikkia miehiä sekä henkisesti että fyysisesti vahvoina. Nykyään miehissä minut saa ihastumaan heidän älyllinen kapasiteetinsa ja karismansa, pelkkä ulkonäkö ei riitä enään ollenkaan. Ja huomattua on tullut myös, että miehet eivät todellakaan ole ainakaan henkisesti yhtään vahvempia kuin naiset (itseasiassa usein toisinpäin). Vielä parikymppisenäkin miesmakuni oli aikalailla erilainen kuin nyt. Silloin katselin vain ns. "kilttejä poikia" (piti olla lyhyet hiukset, "neutraalit" vaatteet, jne), pitkän suhteen kariuduttua kiltit pojat olivat kauan aikaa totaalinen turn off. Vieläkin pidän ulkonäöllisesti enemmän miehistä, jotka eivät noudata tyyliltään sitä ihan perinteisemmän miehen mallia.
Mistä et selviä ilman miestä? Jos meillä olisi auto niin en selviäisi mistään autoon liittyvistä jutuista, kuten esim. renkaiden vaihdosta. Tällä hetkellä tarvitsen välillä mieheni apua lähinnä teknisten laitteiden kanssa, silloin kun ne eivät pelaa kuten pitäisi. Ja tietysti ihan normaalin arjen pyörittämisessä olen todella kiitollinen, että minulla on mieheni. Ehkä sitä jotenkin selviäisi ilman häntä, mutta vaikeaa, raskasta ja ikävää se kyllä olisi!
Mistä toivot miesten muistavan sinut? Sähäkästä luonteestani, häiriintyneestä huumorintajustani ja tietysti antamastani rakkaudesta.
Mitä valheita miehet uskovat? Samoja kuin naisetkin..esimerkiksi ulkonäön kehumiseen liittyviä valheita, jne. En tykkää valehdella miehille enkä myöskään naisille. Mielummin kehun niistä asioista, jotka ovat totta kuin lurittelen valkoisia valheita vain kohteliaisuussyistä.
Ovatko miehet petollisimpia kuin naiset? Eivät. Kummatkin kyllä osaavat olla todella petollisia, ei ole mitenkään sukupuoliriippuvainen asia.
Mitä mies ei saa sinulta anteeksi? Väkivaltaista käyttäytymistä lastamme tai minua kohtaan ja pitkäaikaista suhdetta johonkin toiseen naiseen. Muista asioista voidaan jutella, neuvotella ja koittaa antaa anteeksi. En ole enään yhtä mustavalkoinen ja ehdoton kuin nuorena.

Terveisiä hammaslääkäristä

Minä myönnän ihan julkisesti, että minulla on hammaslääkäripelko. Eikä mikään ihan pieni pelko. Jossain vaiheessa olin käymättä hammaslääkärissä yli kuuteen vuoteen juuri pelon vuoksi.

Pelkoni juontaa varmastikin peruskoulu ajoista. Silloin kouluhammaslääkärini oli tympeä ukko, jonka kädet haisivat röökiltä (ei käyttänyt mitään hanskoja) ja kaikki toimenpiteet tehtiin ilman puudutusta. Olin aina lähes hysteerinen, kun tiesin että hammaslääkäriin olisi mentävä. Lukioaikana skippasin hammaslääkärin kokonaan ja samoin niinä muutamana välivuotena joita pidin lukion jälkeen. Tiesin kyllä, että olisi ollut viisasta mennä käymään tarkastuksessa, mutta en vain uskaltanut. Yliopistoaikana sitten sain ensimmäisen hieman positiivisemman hammaslääkäri kokemuksen YTHS:n hammaslääkärillä ja kun ulkomailla asuessani kävin yksityisellä lääkärillä, huomasin, ettei hammaslääkäri olekkaan niin kamala paikka. Mutta mitä tapahtuikaan kun palasin Suomeen ja menin julkiselle hammaslääkärille? Taas sain tympeää kohtelua, puudutuksesta sai oikein tapella, jotta sen sai. Kova kiire tuntui olevan (mikä tietysti onkin totta, kun tietää hammaslääkäritilanteen ) aikataulut heittivät häränpyllyä ja sain myös lääkäriltä hirveän läksytyksen miksi olen viivytellyt lääkäriin menoa. Olin muuten yrittänyt tilata ajan tarkastukseen tätä aiemmin, ja ensimmäinen vapaa aika olisi ollut noin 6kk päästä..

Muutama vuosi sitten kun asiaa hammaslääkäriin taas oli, päätin kokeilla yksityistä. Löysin hammaslääkäriaseman, joka on erikoistunut pelkopotilaisiin ja voin sanoa, että sen kyllä huomaa! Hammaslääkärissä on rauhallinen ja leppoisa tunnelma, lääkärit ovat ystävällisiä, selostavat koko ajan mitä tekevät, eivät ole tuomitsevia ja puudutuksen saa aina kun sen haluaa. Jos on oikein paha pelko, tällä asemalla saa pelon lievittämiseen myös ilokaasua, rauhoittavaa lääkitystä, tai äärimmäistapauksissa toimenpiteet tehdään nukutuksessa. Mielelläni maksan siitä ilosta enemmän, että tiedän että minua kuunnellaan ja saan aina tarvittaessa kivunlievitystä. Täällä "oma" lääkärini tietää pelkoni, ottaa sen tosissaan ja tekee kaikkensa, että hammaslääkärikokemukseni olisi mahdollisimman miellyttävä. En sano, että kaikki julkisenpuolen hammaslääkärit olisivat huonoja ja epäystävällisiä. Minulle ehkä on sattunut vain muutama huono yksilö ja tietysti, kuten jo aikaisemmin sanoin, se paine ja kiire missä julkisenpuolen hammaslääkärit joutuvat työskentelemään eittämättä vaikuttavat työn miellekkyyteen ja siihen kuinka paljon potilaalle on mahdollista antaa.

Kyllä jokaisen ihmisen tulisi löytää hyvä "oma" hammaslääkäri, samoin kun on tärkeää löytää oma hyvä kampaaja tai vaikkapa gynekologi. Nämä "omat" ihmiset tekevät elämästä hiukkasen mukavamman ja mielyttävämmän :)

Mariia puhuu miehistä Part 1

Näin viikonlopun kunniaksi hiukka erilainen postaus ;) Idea kopioitu Anna lehden Mies puhuu naisesta/Nainen puhuu miehestä jutusta. Postaus saa jatkoa viikon päästä.




KOMEA Josh Holloway TYYLIKÄS George Clooney KARISMAATTINEN Barack Obama

Miten hurmaat miehen?
Hymyllä, antamalla miehelle jakamattoman huomioni ja tietysti lämmöllä.
Miten sinut isketään?
Hyvällä keskustelu - ja kuuntelutaidolla, älykkäillä kommenteilla, itsevarmalla (muttei itserakkaalla) käytöksellä, hyvillä tavoilla ja huomaavaisuudella.
Millainen on eroottinen mies?
Itsestään huoltapitävä, hyvältä (puhtaalta) tuoksuva, silmissä älykäs ja intensiivinen katse.
Miten miestä voi loukata?
Arvostelemalla miehen saavutuksia ja ulkonäköä. Väheksymällä ja säälimällä miestä. Vertailemalla häntä muihin miehiin.
Milloin itsehillintäsi pettää miehen kanssa?
Kun mies ei voi keskittyä yhtäaikaa moneen asiaan, esim. tv:tä katsellessa ei voi keskustella yhtäaikaa.
Mikä on hienoin hetkesi miehen kanssa?
Vaikeaa sanoa yhtä hienointa hetkeä. Naimisiin meno, yhdessä sukeltaminen kalaparvien keskellä häämatkalla, lapsen syntymä (tästä en kyllä valitettavasti paljon muista mitään yli 48h valvomisen ja lääkehuurujen vuoksi).
Mitä miesten tulisi oppia naisilta?
Tekemään monta asiaa yhtä aikaa, helpottaisi (ja nopeuttaisi) elämää aika paljon.
Miten hemmottelet miestä?
Tekemällä hyvää ruokaa, hieromalla, järjestämällä mukavia yllätyksiä esim.hommaamalla liput miehen lempparibändin keikalle.
Mikä on suurin mieheltä saamasi kohteliaisuus?
"Olet ihanin nainen ja paras äiti." (Tässä järjestyksessä ;) )

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Lukutoukka osa 1

Olen aina rakastanut lukemista ja kirjakaupat & kirjastot ovat lempparipaikkojani kaupungilla. Nuorempana saatoin viettää koko viikonlopun sohvalla loikoilemassa hyvän kirjan parissa. Luen lähes kaikenlaista kirjallisuutta, ainoastaan scifi ei ole minun juttuni. Ja kauhua en mielelläni lue, sillä kaikki möröt seuraavat minua uniin. Kaunokirjallisuuden puolella lempikirjailijoitani ovat Paolo Coelho ja John Irving. Olen innokas lukemaan elämänkertoja, dokumentteja ja eri alojen tutkimuskirjallisuutta.

Lukemistyylini on muuttunut elämänmuutoksen myötä. Ennen kun aikaa oli lähes rajattomasti ahmin kirjan aina kerralla loppuun, enkä ollut niin tarkka millaista kirjaa luen. Nyt kun aika on kortilla ja löydän mielenkiintoisen opuksen en malta olla aloittamatta uutta kirjaa, vaikka edellinen kirja olisi vielä kesken. Tiedän, että minulla menisi muuten aivan liian kauan kun vihdoinkin pääsisin uuden kirjan pariin. Käytän kirjojen valintaan myös enemmän aikaa kuin ennen, sillä nyt on aikaa keskittyä vain kirjavalioihin ;) Oikeasti harmittaa, jos tulee luettua jokin vähemmän onnistunut teos. (Tämän vuoksi jätän myös kirjoja paljon useammin kesken kuin ennen.) Viime aikoina olen lueskellut lähinnä tietokirjallisuutta ja haluaisinkin nyt lyhyesti esitellä kaksi kirjaa, jotka olen juuri lukenut.

Pelastakaa Pojat
(Raisa Cacciatore ja Samuli Koiso-Kanttila, 2008)

Pidin kirjasta todella paljon. Kirja oli todella mielenkiintoista luettavaa, varsinkin näin poikalapsen äidin silmin. Kirja onnistui avaamaan minulle yllättävän paljon uusia näkökulmia poikien ja myös miesten maailmaan. Kirjan lukuisten esimerkkien valossa käy selväksi että poikien ja tyttöjen ajatus- ja toimintatavoissa on todellakin eroja jo ihan varhaislapsuudesta saakka. Näiden erojen tunnistaminen ja ymmärtäminen on tärkeää, jotta lasta voitaisiin ohjata kasvussaan parhaalla mahdollisella tavalla. Tavoitteena on onnellinen ja hyvinvoiva poika.
Kirja on jäsennetty selkeästi ja se on helppolukuinen. Kirja antaa kallisarvoisia vinkkejä poikien kasvatuksessa kohdattaviin haasteisiin vauvaiästä ihan aikuisuuteen saakka. Suosittelen lämpimästi kaikille poikien äideille!


Perheen aika
(Markku Envall, 2005)

Tämä kirja ei sitten iskenyt yhtään. Kirjoittaja FT Envall kuvailee välillä todella yksityiskohtaisesti perheensä elämää ja jakelee mustavalkoisia mielipiteitään mitä erilaisimmista aiheista avioeroista sinkkuuteen, päivähoidosta kodin sisustamiseen.
Kirjaa on vaikea luokitella mihinkään kategoriaan. Kirjailijan tavoitteena on ehkä ollut antaa mahdollisimman realistinen ja moniulotteinen kuva perhe-elämästä. Kirjailija kuitenkin sortuu vähän väliä alleviivaamaan omia, yleensä todella jyrkkiä, näkemyksiään aiheesta kuin aiheesta ja antaa lukijan ymmärtää miten perheen tulisi oikeaoppisesti elää = tavalla jolla kirjailijan perhe elää. En saanut kirjasta mitään hyödyllistä irti ja se sai minut useasti ärsyyntymään, johtuen kirjailijan ylenkatsovasta asenteesta erilaisia perheitä ja elämäntapoja kohtaan.


Seuraavaksi aion keskittyä Kristiina Bergin väitöskirjaan Äitiys kulttuurisina odotuksina (kiitos vielä lukuvinkistä!) ja ostoslistalla on Barack Obaman Dreams from My Father.

Hyviä lukuvinkkejä otetaan aina vastaan!

Surusta ja lohdutuksesta

Olen ollut hieman haikeissa tunnelmissa viime päivinä. Parhaan ystäväni isä kuoli yllättäen ja tämä on saanut minut miettimään syntyjä syviä. Miten hauras ja ennalta-arvaamaton elämä onkaan. Nyt olet tässä ja hetkisen päästä voit olla poissa, lopullisesti.

Olen miettinyt ystävääni paljon, mitä voisin hänelle sanoa, miten voisin häntä tukea. Samalla olen läpikäynyt mielessäni veljeni kuolemaa, joka aina nousee mieleeni voimakkaasti kun joku tuttu ihminen kuolee. Minulla ei ole kovin selviä muistikuvia veljeni kuolemaa seuranneelta ajalta, pari ensimmäistä vuotta menivät kuin sumussa. Sen kuitenkin muistan, että suurin osa ihmisistä vältteli minua ja jos uskaltautuivatkin juttelemaan kanssani, he varoivat hyvin tarkasti mainitsemasta mitään kuolemaan liittyvää. Miksi meidän on niin vaikeaa kohdata surevaa ihmistä? Pelkäämmekö että emme osaa sanoa hänelle "oikeita sanoja" ja näin ollen on parempi olla sanomatta mitään? Vai pelkäämmekö sitä, että puhuessamme surusta surevan kanssa, teemme hänen olostaan vieläkin huonomman? Vai luulemmeko, että sureva haluaa rauhassa surra, eikä jakaa sitä muiden kanssa?

Omalta kohdaltani voin vastata kysymyksiin seuraavasti. Ei ole oikeita ja vääriä sanoja. Mikä on surevalle tärkeää, on se, että hän tietää ettei ole surunsa kanssa yksin. Että hänestä välitetään ja häntä tuetaan silloin kun omat voimat eivät riitä. Aina ei tarvitse edes puhua, pelkkä kosketus ja halaus riittää. Ainoa asia, mitä en itse halunnut kuulla ja josta tulin jopa vihaiseksi oli sanonta "Kaikella on tarkoituksensa". Se että veljeni kuoli 17-vuotiaana yllättäen ja erittäin traagisesti ei todellakaan ollut osa mitään syvempää tarkoitusta. Enkä näe tarkoitusta millään muullakaan kuolemalla. Luonnollistahan kuolema on toki on vanhoilla ihmisillä ja erittäin sairaille ihmisille se voi olla helpotus. Ihmisten ei tarvitsisi myöskään pelätä juttelemista surusta ja kuolleesta henkilöstä surevan kanssa. Sureva on surussaan alkuaikoina lähes koko ajan, eikä se että hänen kanssaan keskustelee surusta, tee siitä yhtään vaikeampaa mitä se jo on, itseasiassa toisinpäin. Ainakin minulla oli tarve käydä asiaa läpi loputtomiin ja puhua, puhua ja puhua. Aina hetkisen oli taas kevyempi olo, kun oli voinut puhua tuskaansa ulos.

Eli antakaa sureville lähimmäisillenne lämpöä ja aikaanne, mitään korulauseita tai viisaita sanoja ei tarvita. Aika auttaa surussa, se on totuus. Nyt kun veljeni kuolemasta on melkein 12 - vuotta, voin ajatella häntä tuntematta enään suurta tuskaa. Ikävä on se tunne, jota tunnen häntä ajatellessani. Ja tietysti rakkaus, sehän ei koskaan kuole.

Päiväkotiryhmistä

Katsoiko kukaan eilen 45 minuuttia ohjelman? Minä katsoin. Ohjelmassa oli yhtenä aiheena päiväkotien ylisuuret lapsiryhmät ja niiden negatiiviset vaikutukset lapsen kehitykseen. No, eihän ohjelmassa ollut minulle periaatteessa mitään uutta tietoa, (paljastetaan nyt samalla tässä, että olen koulutukseltani kasvatustieteiden maisteri ja perehtynyt erityisesti varhaiskasvatukseen) mutta juuri tällä hetkellä kun itse painiskelen näiden "lapsi päiväkotiin" - ongelmien parissa iski ohjelman anti aika kovasti vasten kasvoja.

Tajusin myös sen itsestäni, että perimmäinen ongelmani ei ole se että menen töihin, vaan se että joudun laittamaan lapseni hoitopaikkaan, mikä ei todennäköisesti ole hyväksi hänen kehitykselleen. Tilanne olisi täysin toinen jos esimerkiksi oma tai mieheni äiti hoitaisi lastamme. Silloin minulla ei olisi mitään vaikeuksia töihin menon suhteen. Tämä on kuitenkin käytännössä todella vaikeaa järjestää, vaikka haluja isoäideillä kyllä hoitajiksi olisi. Hoitajan palkkaaminen kotiin on taas liian kallis vaihtoehto. En ole selvillä mikä tilanne on perhepäivähoitajilla, kuinka monta lasta per hoitaja, tilavaatimukset, jne. Pitänee ottaa selvää. En ole selvillä myöskään siitä, saako vanhemmat itse toivoa perhepäivähoitoa, vai osoittaako kaupunki automaattisesti hoitopaikan sieltä missä on tilaa.

Laitan tähän loppuun vielä MTV3 sivuilta kopioidun tiivistelmän jutusta. Maikkarin sivuilta (http://www.mtv3.fi/uutiset/45min/jaksot.shtml?833939) voi toki katsoa koko ohjelman.

Isot hoitoryhmät vahingollisia lapsille

Pienet lapset hoidetaan useimmiten nykyään kotona. Alle kolmivuotiaista suomalaislapsista vain joka kolmas on päivähoidossa. Vanhemmat ovat äänestäneet sopivimman hoitomuodon puolesta jaloillaan.

Tutkijoiden mukaan päivähoidossa olevien lasten hoitopäivien pitäisikin olla lyhyempiä ja ryhmäkokojen selvästi pienempiä. Tähän huutoon yhtyvät myös psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen ja lastenpsykiatri Jari Sinkkonen. Päiväkotien isoista ryhmistä ja niiden haitoista on tiedetty jo vuosia.

Tilanne on huonontunut 90-luvulta asti. Lastentarhanopettajien vaatimukset lapsen kehitysvaiheen kokoisista ryhmistä ovat kaikuneet kuuroille korville.

Isot ryhmät nostavat stressitasoa, joka haittaa älykkyyden, luovuuden ja sosiaalisuuden kehitystä. Arvostettu lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kuvaa tilannetta aivokemialliseksi myrkkymyrskyksi kehittyville hermosoluille. Professori Keltikangas-Järvisen mukaan alle kolmevuotiaiden hoitoryhmien koon tulisi tutkimusten mukaan olla 6-8 lasta. Nyt ryhmäkoot ovat jopa kaksinkertaisia.

Päivähoidon arkitodellisuudesta puhuminen ei ole ollut sallittua Suomessa, sanoo Lastentarhanopettajaliiton puheenjohtaja Soile Oleander.

Eilisestä postauksesta ja syyllisyydestä

Jäin eilen illalla (ja yöllä) miettimään edellistä postaustani. Kirjoitukseni perusteella, voi saada kuvan, etten pidä kotona olevien äitien työtä tärkeänä, enkä myöskään vaativana. Jos onnistuin tällaisen kuvan välittymään on se todellakin väärä sen suhteen mitä itse ajattelen kotiäideistä. Pahoitteluni!

Ei ole olemassakaan mitään tärkeämpää työtä kuin omien lapsien kasvattaminen. Tämän vuoksi itse tunnen kovaakin syyllisyyttä siitä, että ajoittain kaipaan kodin ulkopuolelle töihin, vaikka kotona minua kuitenkin tarvittaisiin kaikkein eniten. Koen olevani "vääränlainen äiti", vaikka osaankin perustella töihin kaipaamisen tuntemukset järkisyin (kts.edellinen postaus). Lapsenihan on niin lyhyen aikaa pieni ja olen todella onnellisessa asemassa, että voin olla läsnä hänen elämänsä ensi hetkissä; seurata hänen päivittäistä kehitystään, olla mukana lapseni iloissa ja suruissa. Miksi en vain osaisi nauttia näistä ainutlaatuisista hetkistä ja unohtaa siksi aikaa työ?! Se kyllä odottaa ja sitä kerkeän luultavasti tekemään vielä ihan tarpeeksi, ihan kyllästymiseen saakka.

Ehkäpä minun tulisi opetella hieman löysempi ote tähän elämään ja lopettaa jatkuvan suorittamisen kaipaaminen. Ehkäpä nyt vihdoinkin olisi aika oppia nauttimaan näistä kiireettömistä päivistä, elämään hetkessä ja iloitsemaan niistä elämän pienistä ja suurista asioista, joista poikani löytää iloitsemista päivittäin!

Ikävä töihin

Minulle on tullut viime aikoina vähän ikävä töihin, ihan pikkuisen vaan, mutta kumminkin. Tätä en uskalla tunnustaa kuin muutamalle valitulle ihmiselle. Eihän nyt alle 1 - vuotiaan lapsen äidillä voi olla ikävä töihin! No ei ainakaan Hyvällä Äidillä. Nainen tuntee huonoa omaatuntoa jo pelkästä ajatuksesta ja samalla aikaa suurin osa perheellisistä miehistä käy töissä tuntematta siitä syyllisyyttä pätkääkään. (Pitää kyllä sanoa oman mieheni puolustukseksi, että hänellä on usein huono omatunto pitkän päivän jälkeen jos ei ole kerennyt olla poikamme kanssa.) Ainakin minun tapauksessani tieto lisää tuskaa, siis kun tiedän että tutkimusten valossa alle 3 - vuotiaan lapsen paras paikka olisi koti (yli 3 - vuotiailla tilanne on sitten taas ihan eri!) ja kun tiedän mikä tilanne päiväkodeissa on, niin miksi edes haaveilisin töihin menosta vielä vuosiin?

Kaikki "lapselliset" ystäväni ovat suunnitelleet olevansa kotona siihen asti kun lapsi on vähintään 3 - vuotias. Eivätkä he tunnu kaipaavan takaisin työelämään, kun olen asiasta heiltä varovaisesti kysellyt. Samaan aikaan minä mietin kuinka mukavaa olisikin olla välillä tehdä jotain haastavia työjuttuja ja vaihtaa ajatuksia aikuisten kanssa ja olla taas osa työyhteisöä. En ole ollut ns. "uraohjus", mutta olen lähes aina nauttinut työstäni, olen siinä ihan hyvässä asemassa ja koen työni tärkeäksi ja mielekkääksi.

Arvostan todella paljon äitejä, jotka jaksavat vuodesta toiseen olla kotona lasten kanssa ja huolehtia kodin arkiaskareista. Minusta ei tähän kuitenkaan ole, tiedän sen jo nyt. Nyt kun olen ollut kotona noin vuoden ja väsymys on alkanut pikkuhiljaa helpottamaan, on minun pakko ollut keksiä itselleni jonkinlaisia projekteja, jotta tuntisin että aivoni pysyvät edes jonkinlaisessa vireystilassa. Tämän blogin aloittaminen on muuten yksi näistä projekteista, olen elvyttämässä myös ranskankielen taitojani itseopiskeluna ja lueskelen paljon non-fiktiivistä kirjallisuutta. Näitä juttuja teen siis silloin kun lapsi nukkuu, meidän perheessä siivotaan yhdessä illalla tai viikonloppuisin ;) Myönnän olevani ihminen, joka tarvitsee työnteon tuomia älyllisiä haasteita. Tasapaksut päivät, joiden suurin haaste on tyyliä "saada pikkuinen päiväunille suht oikeaan aikaan" (mikä kyllä itseasiassa voi olla todella haasteellista ajoittain!!!) saavat oloni tuntemaan tuntemaan tylsistyneeksi ja veltoksi.

En ollut rakentanut itseäni ennen lastani pelkän työni varaan, se oli kuitenkin kieltämättä yksi tärkeistä osasista hyvinvointini ja mielekkään elämän kannallta. Nyt lapsen saatuani en ole uudelleen rakentanut itseäni pelkän lapseni varaan. Lapsi on tietysti arvoasteikkoni ykkönen, mutta kyllä muutkin minulle ennen tärkeät asiat ovat pysyneet mukana. Jos tältä kannalta tarkastelee asiaa, ei siis liene sittenkään niin ihmeellistä, että ikävöin aina silloin tällöin jotain yhtä aika olennaista osaa elämästäni? Olen muuten aivan varma siitä, että kun sitten palaan töihin, minulla on jälleen ristiriitaiset tunteet. Toisaalta on ihana olla takaisin töissä, mutta ajatus on kuitenkin lapsessa ja ehkä myös siinä olisiko sittenkin pitänyt jäädä vielä kotiin. Ei ole helppoa naisen elämä, ei.

Törkeät Töykimykset ja Arjen Ritarit

Eilen meinasi mennä hermot kun olin vaunujen kanssa liikenteellä kaupungissa; Ihmiset kävelivät rinnakkain koko jalkakäytävän leveydeltä, eikä kukaan tehnyt elettäkään väistääkseen, vaikka näkivät että yritän päästä heidän ohitseen. Muutaman kerran jouduin koukkaamaan ajotien puolelle, kun en enään jaksanut ystävällisesti pyytää heitä väistymään. Mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa??? Onko huomaavaisuus ja auttavaisuus kadonnut tästä maasta kokonaan? Jokapuolella tuntuu näkyvän sitruunan nielleitä töykimyksiä, joilta ei tunnu heruvan mitään muuta kuin negatiivista energiaa ja välinpitämättömyyttä. Seuraavaksi muutama henkilökohtainen kokemus, joka on saanut sappeni kiehumaan.

1. On hirveä lumimyrsky, lunta tunkee joka suunnasta, tuulee kovasti, eikä eteensä oikein näe. Olen menossa ruokakauppaan poikani kanssa, joka on vaunuissa. Juuri ennen kaupan sisäänkäyntiä keski-ikäinen mies kiilaa ohitseni, aukaisee oven itselleen ja antaa sen läimähtää kiinni ihan nokkani edessä. Mies tiesi ihan takuulla että olin tulossa kauppaan, mutta näköjään kiire/oman nahkan saaminen suojaan myrskyltä oli tärkeämpää kuin se, että olisi pitänyt myös meille ovea auki..tämähän olisi vienyt kokonaista 5 sekuntia!
2. Olen kirjastossa tutkiskelemassa hyllyissä olevia kirjoja, kun takaani pyyhältää keski-ikäinen mies (jälleen) tönäisee minua niin kovalla voimalla, että horjahdan. Mies ei pysähdy tai saatikaan pahoittele tapahtunutta, vaan jatkaa matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut.
3. Olen raitiovaunussa, viimeisilläni raskaana. Jalkoja turvottaa, väsyttää, selkää särkee. Raitiovaunu on aivan täysi, siinä osassa johon nousen istuu pääosin pukumiehiä, jotka ovat todennäköisesti tulossa jostain työpalaverista. Kukaan näistä miehistä ei tarjoa minulle istumapaikkaa, vaikka varmasti näkevät minut kun seison heidän välissään tangosta roikkuen ja yritän pysyä pystyssä. No, ehkä hekin olivat väsyneitä rankan kokouksen jälkeen.
4. Olen kaupassa ja alan maksamaan ostoksiani. Tarjoan kassaneidille pankkikorttia hän katsoo minua kuin idioottia ja osoittaa kädellään minun suuntaan. Menee hetki kun tajuan, että minun olisi pitänyt hoksata pankkikortin lukulaite, eikä vaivata turhaan kassaneitiä. Ja hän ei ollut mykkä, kuulin hänen puhuvan ne ainoat pakolliset sanat, joita kassalla tarvitsee; hän kertoi minulle ostoksieni hinnan.
   
5. Tämä tapahtui tutulleni, mutta on pakko lisätä tähän, sillä tapaus on minusta huomattavan törkeä. Tuttuni oli raitiovaunussa pienen lapsensa kanssa, joka oli vaunuissa. Pois jäädessään hän kysyi ystävällisesti voisiko samalla pysäkille jäänyt mies auttaa häntä nostamaan vaunut pois ratikasta. Mies oli tokaissut hänelle "En auta" ja kävellyt tyynesti ulos. Tuttavani oli jäänyt suu auki katsomaan hänen peräänsä. Onneksi seuraavalla pysäkillä (päätepysäkki) kuski oli tullut auttamaan vaunut ulos.

Listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin, sillä näihin Törkeisiin Töykimyksiin törmää lähes päivittäin. Mutta, mutta..onko tilanne oikeasti näin paha? Ovatko hyvät tavat ja avuliaisuus kuollut kokonaan maassamme? Ei nyt sentään :) Kyllä näihin arjen ritareihin törmää myöskin kiitettävän usein. Yksi lemppari ritareistani on pikkuisen lähikauppamme kauppias (noin 50 - vuotias mies). Hän muistaa aina tervehtiä kun tulee kaupassa vastaan, tulee avaamaan oven kun olen vaunujen kanssa liikkeellä ja kun olin viimeisilläni raskaana hän jopa pakkasi ostokseni kasseihin ja aina hymyn kera. Miten hyvä mieli tuleekin noinkin pienistä asioista. Ja kyllä useat ihmiset tajuavat pitää ovea auki vaunujen kanssa liikkuvalle ja julkisissa liikennevälineissä saa yleensä apua kunhan pyytää ja joskus jopa pyytämättä. Pitäisi osata itse keskittyä vain näihin ystävällisiin ihmisiin ja jättää töykimykset huomioimatta, mutta välillä se on vain niin vaikeaa!

Pienillä huomaavaisilla teoilla kanssaihmisiä kohtaan saisimme tästä maailmasta ei nyt ehkä paremman, mutta ainakin miljoona kertaa mukavamman paikan! Lupaan pitää huolen siitä, että teen parhaani siinä, että omasta pojastani kasvaisi auttavainen ritari :)

Vihreä Mariia?

Olen ollut aina aika laiska tekemään ekotekoja ja totuuden nimissä pitää sanoa, ettei asia ole minua ennen paljoakaan edes kiinnostanut. Olen ollut lapsesta saakka enemmänkin ihmisoikeuksien puolestapuhuja, ekologiset asiat olen lähinnä kuitannut olankohautuksella. Mutta kun tulin raskaaksi alkoi maailman tila, myös ekologiselta kannalta, kiinnostamaan huomattavasti enemmän ja nykyään yritän tietoisesti tehdä jotain puhtaamman maapallon eteen. Viimeisen sysäyksen tämän postauksen kirjoittamiselle antoi kommenttien vaihto samaisesta aiheesta erään toisen blogistin kanssa. Tämä haastoi minut miettimään omia kulutusvalintojani ja elämäntapaani ekologiselta kannalta. Missä mennään nyt? Mitä olisin valmis muuttamaan ja mistä en ole valmis luopumaan?


Tämänhetkinen tilanne:
Perheeni asuu keskustassa noin 100 vuotta vanhassa kerrostalossa, 77m2 kokoisessa asunnossa. Meillä ei ole autoa ja olemme julkisen liikenteen suurkuluttajia. Meillä on kaukolämmitys ja lietemme toimii kaasulla. Omaa saunaa ei ole, vaan käymme kerran viikossa taloyhtiömme saunassa. Suihkussa käyn vähintään kerran päivässä ja joskus olen kauankin aikaa suihkussa. Olemme päättäneet asua aina (jos suinkin mahdollista) keskustassa ja kerrostalossa. Auton hankinta ei ole suunnitelmissa.

Kierrätämme lasin, paperin, pahvin, biojätteet ja patterit. Käytöstä poistuneet vaatteet viemme Uffin laatikkoon. Toimivat, mutta meille tarpeettomat tavarat, esim. huonekalut joita emme käytä, vanha tv, jne. annamme sukulaisille/kavereille tai viemme kierrätyskeskukseen.

Ruokavaliomme on sekaruokavalio, eli syömme kaikkea. Periaatteeni on, että vähintään kerran viikossa söisimme kalaa (haen sen tuoreena läheiseltä torilta), käytämme lähes ainoastaan kotimaista lihaa ja ostamme mahdollisimman usein luomu- ja reilunkaupan tuotteita.

Vaatteet ostamme aina uusina, paitsi vauvamme on saanut myös tuttavilta käytettyjä vaatteita. Pyrimme ostamaan hyvälaatuisia vaatteita, jotka pysyvät kuosissaan useamman vuoden, esim. takit (3kpl), joita olen tänä talvena käyttänyt ovat kaikki 3 - vuotta vanhoja. Kaveripiirissä olemme kierrättäneet vauvantarvikkeita (imetystyynyä, leikkimattoa, leluja, jne). Myös huonekalumme olemme ostaneet uusina, lukuunottamatta muutamaa sukulaisilta saatua huonekalua. Kosmetiikassa suosimme laadukkaita merkkejä, jotka ovat yleensä myös todella riittoisia, esim. olen käyttänyt joulusta saakka samaa päivävoidetta ja purnukka on vasta puolessa välissä. Vauvamme käyttää kertakäyttövaippoja.

Matkustimme ennen lapsen syntymää aika paljon, keskimäärin 1-2 kaukomatkaa ja 2 Euroopan matkaa vuodessa. (poislukien työmatkat). Nyttemin matkustelu on pakosta hiipunut lähes kokonaan, mutta aiomme kyllä aloittaa sen uudelleen kunhan vauva hiukan kasvaa. Emme matkusta "turistirysiin", esim. viimeisin kaukomatkamme suuntautui Peruun, jossa kiertelimme maata ympäri käyttämällä pääasiassa paikallista joukkoliikennettä. Tulevalle kesälle on suunnitteilla omatoimimatka luoteis-Ranskaan.

Harrastuksiimme kuuluu matkustelun lisäksi, lenkkeily, leffassa käynti ja lukeminen. Käymme myös silloin tällöin ulkona syömässä. Ravintolat joissa käymme tarjoilevat ruoan jostain muualta kuin kertakäyttöastioista ;) Pikaruokaloissa emme juurikaan käy jo pelkästään niiden tarjoamien ruokien epäterveellisyyden vuoksi. Varsinkin nyt kun meillä on lapsi, en halua hänelle tarjota sitä schaissea mitä pikaruokaloista pääasiassa saa. Myöskin eettiset syyt ravitsemuksellisten ja ekologisten syiden lisäksi ovat vahvat miksi en suosi pikaruokaloita.

Tilanteen arviointi

Eli mikä on elintavoissamme hyvää ja mikä taas katastrofi. (Asioista paremmin selvillä olevat, voivat vapaasti korjata, jos teen arvioinnin suhteen virheitä.)

Plussat:

• kerrostaloasuminen vanhassa talossa
  
• kaukolämmitys
  
• saunattomuus
• autottomuus - julkisen liikenteen käyttö
• jätteiden kierrätys
• omien vaatteiden kierrätys
• kodinkoneiden/tavaroiden kierrätys
• pikaruokaloiden välttäminen
• luomu- ja reilunkaupan tuotteiden käyttäminen
• vauvan tarvikkeiden kierrättäminen
• ekologiset harrastukset (paitsi matkustelu)
  

Miinukset:

• veden suurehko kulutus
• lihan käyttö
• uusien vaatteiden ja huonekalujen osto kierrätyksen sijaan
• ahkera lentokoneen käyttö
  
• kertakäyttövaippojen käyttö

Tilannehan näyttää aika siedettävältä, kun vertailee plussien ja miinusten määrää. Kaikki "ekotekomme" eivät kyllä ole tehty tietoisesti ekologisia arvoja kunnioittaen. Esimerkiksi, pidämme vanhoista rakennuksista ja kerrostaloasumisesta ja vanhoissa taloissa on harvemmin oma sauna asukkailla. Miinuslistan puolelta huonointa omaatuntoa tunnen kertakäyttövaippojen käytöstä, niistä muodostuva jätteiden määrä on valtava! Todellisuudessa lentomatkailu ja lihankäyttö menevät varmastikin ohi ekologisten tuhojen suuruudella. Miten olisin valmis sitten parantamaan tilannettamme? Tästä päivästä lähtien lupaan tehdä parhaani seuraavien asioiden suhteen:

1. En "lotraa" turhaan suihkussa.
2. Vähennämme lihankäyttöä max. 3krt/viikko. (Tämä tulee olemaan vaikeampaa miehelleni!)
3. Koitan saada vauvan oppimaan pian potalle, jotta vaippoja ei kuluisi niin paljon.

Tämän parempaan en kykene. Tiedän, että olisi järkevää ostaa vauvalle vaatteita kirppareilta, mutta en vain pysty siihen. Tämä on kyllä enemmän psykologinen juttu, tiedän. Vaatteethan ovat yleensä kuin uusia, mutta jotenkin minua vain ällöttää että joku tuntematon on pitänyt niitä myös päällään (sama koskee myös itseäni, en käytä kirpparivaatteita juuri tästä syystä). Tutuilta saaduista vaatteista minulla ei ole tätä kammoa taas ollenkaan. Huonekalujen suhteen olemme aika tarkkoja, millaisia huonekaluja kotiimme haluamme ja kierrätyskeskuksissa (ainakin niissä missä minä olen käynyt) ei meidän tyylisiä huonekaluja juuri ole näkynyt, antikvariaateista kylläkin voisi löytyä jotain. Ja sitten viimeisenä tämä pahin..lentomatkailu. Siitä en ole valmis luopumaan, vaikka tiedän sen olevan erittäin epäekologista. Ne kokemukset mitä olen matkaillessani saanut ovat niin mahtavia ja ainutlaatuisia, että kärsin mieluummin huonoa omaatuntoa lentämisestä, kuin luovun noista kokemuksista. Ja haluan tarjota myös lapselleni tulevaisuudessa mahdollisuuden näiden elämysten kokemiseen.

Ekologinen elämäntapa on valintojen ja myös uhrausten tekemistä. Se kuinka paljon kukin pystyy tekemään on aika yksillöllistä. Kaikki eivät pysty esimerkiksi elämään ilman autoa, ei ainakaan Suomessa missä julkinen liikenne on suurten kaupunkien ulkopuolella kehno ja välimatkat suuria. Kaikki eivät halua asua kerrostalossa, eikä kaikilla ole varaa ostaa kalliimpia luomu- reilunkaupan tuotteita. Mielestäni ekologisen elämäntavan "markkinoinnissa" oleellista olisi tiedon välittäminen ja ihmisten haastaminen kyseenalaistamaan omat kulutustavat. Sormi pystyssä saarnaamisella ja ihmisten syyttelemisellä ei saa mielestäni (tässäkään asiassa) mitään hyvää aikaan.

Täällä taas

Nyt on koti taas (ihanan) tyhjä, kun vieraamme pakkasivat tavaransa ja lähtivät kotiin. On tosi kiva, että käy vieraita, mutta on kyllä myös kiva saada koti takaisin itselleen :)

Mietiskelin tuossa eilisiltana blogini kohtaloa aika paljonkin. Tähän asti olen kirjoitellut vain pelkästään lapseen ja äitiyteen liittyviä juttuja ja se on tuntunut mielekkäältä. Nyt kuitenkin eilen, kun mietin uuden postauksen kirjoittamista, alkoi minua todellakin kyllästyttämään ja ahdistamaan koko aihepiiri ja sen myötä bloggaaminen. Miksi rajoitan itseäni omassa blogissani pelkästään yhteen aiheeseen, kun kerran minä tunnen olevani paljon muutakin kuin pelkkä äiti ja minua todellakin kiinnostaa myös muut asiat kuin pelkästään äitiyteen liittyvät jutut? Miksen käyttäisi hyväkseni tätä foorumia kaikkien minua kiinnostavien aiheiden käsittelemiseen?
Toki tulen kirjoittamaan tulevaisuudessakin paljon myös äitiyteen/lapseen liittyviä juttuja, mutta aivan toisenlaisiakin postauksia on tiedossa. Mitään päiväkirjamaista blogia en kuitenkaan aio aloittaa sillä en ensinnäkään usko, että ketään kiinnostaisi lukea meidän päivittäisestä elämästä ja toiseksi minussa ei ole senkään vertaa ekshibionistia, että haluaisin edes näin kasvottomasti kertoa jokapäiväisestä elämästämme näinkin julkisesti.

Blogi jatkuu siis samanlaisella tyylillä kuin ennen, juttujen aiheet vaan tulevat hiukan laajentumaan. Eli luvassa on suoria mielipiteitä ja ajatuksia aiheista, jotka jollain tavalla koskettavat minua ja saavat ehkä vereni kiehumaan. En myöskään vanno, ettei joskus tulisi hiukan kevyempiä postauksia. Mutta muotiblogistia ei minusta vieläkään tule ;)

Mukavaa viikonalkua kaikille !