Ikäkriiseilyä ja kodin kunnostusta

Minä haluan lisää tunteja päiviin ja päiviä viikkoihin! Ihan pelottaa kuinka nopeasti aika kuluu. Jos loppuelämä menee tämmöistä vauhtia, niin viimeistään nyt on opittava elämään hetkessä - muuten elämä vilahtaa läpi sormien kuin varkain ja kohta istun keinutuolissa jossain palvelutalossa ja mietin mihin se minun elämäni oikein kuluikaan.

En tiedä minkä vuoksi, mutta viime aikoina olen alkanut tiedostamaan elämän rajallisuuden jotenkin paljon raadollisemman konkreettisemmin kuin ennen. Luultavasti iällä on jotain tekemistä tämän tunteen kanssa, seuraavan kerran kun täytän vuosia olen reilusti lähempänä 40-ikävuotta kuin 30:ntä. Pelottavaa ja ahdistavaa. Nyt tuntuu että olisi ihana kun voisi pysyä juuri tämän ikäisenä kauan, kauan aikaa. Eletyn elämän tuomaa kokemuspohjaa ja toivottavasti myös viisautta on kertynyt jo jonkin verran, kroppa on kuitenkin vielä  hyvässä kunnossa ja energiaa löytyy ihan kiitettävästi.  Mutta se kai tästä elämästä tekeekin niin kallisarvoisen ja ainutlaatuisen, että meille kaikille on annettu vain tämä yksi elämä ja se että olet saanut syntyä tarkoittaa väistämättä myös sitä, että joudut myös elämästä jonain päivänä luopumaan. Välillä se vaan pelottaa ja ahdistaa, miten sitä oikein kerkeääkään toteuttaa elämänsä aikana edes puolet niistä unelmista mitä on. Ja tietysti nyt äitinä huoli on kova miten poikaselle kävisi jos minulle tapahtuisi nyt jotain. Onneksi kylläkin tiedän koulutukseni ja työn kautta, että lapset seviytyvät mitä uskomattomammista  kohtaloista lähes ehjin nahoin, kunhan läheisten ihmisten muodostama turvaverkko on kunnossa. Turhaa näitä asioita on varmaankaan ihan hirveästi vatvoa, elämä menee niin kuin se menee. Kuten jo aikaisemmin sanoinkin, pitäisi osata elää hetkessä ja nauttia siitä kaikesta mitä juuri tällä hetkellä on. Olen myös sitä mieltä että meidän jokaisen vastuulla on se, että yritämme tehdä elämästämme sekä itselemme että läheisillemme mahdollisimman miellekkään ja nautittavan - unohtamatta tietenkään myös muiden ihmisten kunnioittamista.

Jottei tästä postauksesta tulisi nyt niin kovin vakava ja synkistelevä laitanpas tähän loppuun vielä lyhyen päivityksen talomme kunnostusprojektista. (Täältä löytyy tarkempi postaus kodistamme.) Meillä on siis jatkuva remppa käynnissä, välillä se on ihan pysähdyksissä, mutta tällä viikolla olemme jälleen kunnostautuneet. Mies on naulaillut lattialistoja poikasen huoneeseen ja liimaillut rosetteja makuuhuoneiden kattoon, niissä kun alkuperäiset rosetit olivat ihan todella huonossa kunnossa. Poikasen huone alkaakin kohta olemaan ihan valmis, vielä puuttuvat sisustustarrat seinästä ja kirjahylly. Lupaan kuvia sitten joskus, kun projekti on valmis ;)
Eilen löysimme juuri poikasen huoneeseen sopivan tuolin Boknäsilta.

 

Tuoli on tehty Kiinassa noin 50 - 100 - vuotta sitten ja on ollut alunperin paikallisessa päiväkodissa. Mielestämme se sopii erityisen hyvin talovanhuksemme sisustukseen, nyt tehtävänä olisikin löytää sopiva pöytä sen kaveriksi.

Nyt lähden valmistamaan poikaselle välipalaa ja sen jälkeen täyttämään uutta verkorttihakemusta, Yay ;)

Nuhanenät ja viikon pohdinnat

Koko viikko kuluikin sitten flunssan kourissa, vasta nyt alkaa olla normaali olo. Ja kyllä, poikanen ja mies saivat taudin, juuri niin kuin pelkäsinkin. Varsinkin poikasella oireet olivat kovat: ripulia, räkäisyyttä ja kuumetta melkein 39C. Onneksi hänkin on jo selättänyt pahimman.

Sairastelun ja siitä seuranneiden valvottujen öiden vuoksi olo on ollut aika väsynyt - kotiin saavuttuani en ole juurikaan jaksanut mitään muuta tehdä kun makoilla sohvalla ja lueskella poikaselle kirjoja. Onneksi hän on erittäin motivoitunut satujen kuuntelija ja jaksaa kuunnella usean Tammen Kultaisen Kirjan peräjälkeen. Lukemisen lisäksi olemme lauleskelleet ja köllötelleet sylikkäin. Tällä viikolla olen ihan selvästi huomannut, että poikanen kaipaa enemmän fyysistä läheisyyttä, kuin ennen. En tiedä johtuuko tämä siitä, että hän ollut kipeä, vai siitä että olen poissa niin paljon. Minua tämä lisääntynyt läheisyys ei haittaa millään tavalla, mikä onkaan ihanampaa kuin poikasen antamat märät pusut ja lämpimät rutistukset?

Töissä olo tuntuu edelleenkin hyvältä ja palkitsevalta. Tiedän että tämä on juuri se oikea ratkaisu minulle. Vähän ehkä harmittaakin, kun tätä niin paljon etukäteen murehdin ja ahdistelin - ihan turhaan! Ne negatiiviset tuntemukset, mitä pelkäsin töihin menon minussa herättävän eivät olekaan onneksi käyneet toteen. Eli minulla ei ole tunne, että menetän ainutlaatuisia hetkiä poikasen kanssa, eikä minulla ole myöskään sellain olo että tuntisin poikasen jotenkin huonommin kuin ennen. Tosiasiahan tietysti on, että ajallisesti ottaen tietysti olen vähemmän aikaa poikasen elämässä fyysisesti läsnä kuin ennen. Mutta toisaalta, tunnen että sen ajan kun olen hänen kanssaan, olen todella hänen kanssaan joka solullani. Nyt haluan nauttia joka minuutista hänen hereillä oloajastaan ja keskityn häneen täysillä. Aikaisemmin aika useinkin saattoi käydä, että olin kyllä fyysisesti läsnä - mutta ajatuksissani muualla. Kumpi vaihtoehto on sitten on parempi lapselle - en tiedä.

On ollut muuten jännää huomata, että itsevarmuuteni työasioissa on jostain syystä kasvanut poissaoloni aikana. En osaa selittää tätä oikein mitenkään, mutta jotenkin nyt tuntuu että minulla on työasiat paremmin hallussa kuin koskaan. Ehkä tämän pituinen tauko oli juuri ihanne, pystyin irtautumaan aivan täysin työkuvioista, mutta en kuitenkaan unohtanut vanhoja rutiineja joilla pääsee hyvin taas työn kimpuun takaisin. Hoitovapaan lopussa päässäni pyörikin jo useita ajatuksia ja ideoita, millä tavoin työpaikkamme toimintaa voidaan kehittää ja parantaa. Ja nyt minulla on henkisiä ja fyysisiä voimavaroja ajaa näitä uudistuksia ja parannuksia innolla eteenpäin.

Toivottavasti ensi viikolla saamme olla terveenä, niin jaksaisi tehdä jotain muutakin vapaa-ajalla kuin vain pötkötellä. Hyviä vointeja ja mukavia talvipäiviä kaikille!

Minne päivät karkaavat?

Päivät ovat alkaneet menemään töihin palattuani ihan uskomattoman huimaa vauhtia. Kotona ollessa iltapäivät tuntuivat joskus aivan uskomattoman pitkiltä ja tunnit matelivat, kun odottelin miestäni kotiin töistä. Töissä lounasaika tuntuu tulevan ihan heti, iltapäivät hurahtavat kuin siivillä ja yleensä havahdun neljän tienoilla, että nyt pitäis juosta junaan, jos aikoo ehtiä ajoissa kotiin. Kotona illat menevät joutuisasti poikasen kanssa leikkiessä ja pian onkin kello jo kahdeksan, jolloin poikanen hyppää sänkyyn ja itsekin olen yleensä kymmenen jälkeen untenmailla. Kotona ollessani minulla oli tapana kukkua iltaisin kahteentoista ja univajetta paikkailin sitten päiväunilla. Nyt kun tätä optiota ei ole, sänky odottaa todella kutsuvana pitkän päivän raatanutta mamia. Olen oikeasti nauttinut siitä väsymyksen tunteesta, joka ei johdu yövalvomisista vaan siitä, että tunnen että olen "kaikkeni antanut" sekä töissä, että kotona. Viimeiset pari viikkoa uneni on ollut lempeämpää ja rauhallisempaa kuin aikoihin.

Yksi negatiivinen asia töihinmenossa on kyllä ollut: sairastelu. Kahden työssäolo viikon saldona on ikävä flunssa valuvine nenineen ja kurkkukipuineen. Töissäni puolet päivästä työskentelen pääasiassa lasten kanssa ja tästä johtuen saan helposti kaikki lastentaudit. Kauhulla pelkään millainen sairastelukierre tästä keväästä vielä tulekaan, ja kuinka paljon vien mukanani pöpöjä kotiin. Vatsaflunnssaa on myöskin paljon liikkeellä, eli sitä odotellessa... Positiivinen puoli tälle jatkuvalle altistumiselle on se että, jossain vaiheessa tulen immuuniksi suurimalle osalle näistä pöpöistä. Esimerkiksi ennen äitiyslomaa, en ollut moneen vuoteen sairaana ollenkaan. Liekö juuri tämän vuoksi poikanen saanut äidinmaidon yhteydessä hyvät vasta-aineet, sillä yhtä parin päivän kuumeilua lukuunottamatta hän on tähän asti välttynyt nuhilta,vatsataudeilta, korvatulehduksilta ym. lastentaudeilta. Saa nähdä miten käy, kun hän syksyllä siirtyy päiväkotiin.

Mietin tätä blogin kohtaloa ennen töihin menoa, enkä tiennyt jatkanko vai en. Nyt olen päättänyt jatkaa, vaikkakin kirjoittelen harvemmin kuin ennen. Aikaisemmin blogini täytti sen tyhjiön, että kaipasin jotain "älyllistä" tekemistä (vaikka ei ne kirjoittamani tekstit nyt kovin päätähuimaavan älyllisiä pohdintoja olleet!) täysipäiväisen taloudenhoidon pyörittämisen lisäksi. Nyt kun tämä tarve on tyydytetty töissäkäynnillä, pidän blogiani enemmänkin päiväkirjana, johon kirjoittelen senhetkisiä ajatuksia ja tunnelmia. Että tällä tyylillä jatketaan.

Working Mom

Ensimmäinen työviikko takana ja olo on hiukan väsynyt, mutta onnellinen! Mieli on kirkkaampi kuin aikoihin, elämä tuntuu erittäin mielekkäältä, olen innostunut työn tuomista haasteista ja kaikkein tärkeintä tietysti on että poikanen on tottunut uuteen tilanteeseen aivan mainiosti.

Maanantai-aamuna tuntemukset olivat kylläkin ihan toisenlaiset kuin nyt. Koko sunnuntaipäivän olin positiivisella mielellä ja innostunut töihin lähdöstä, mutta nukkumaan menon aikoihin nousi esiin vanha tuttu paniikki: "Mitä ihmettä minä olen oikein tekemässä?". Pyörin itsesyytöksien vallassa sängyssä lähes kahteen saakka, kunnes viimein nukahdin. Aamu ei tuonut oloon juurikaan helpotusta ja lähes itku kurkussa hoidin aamutoimet ja kävelin rautatieasemalle, samalla miettien että tämä ei ole oikein. Työpaikalla oli onneksi vastassa todella ihanat työkaverit, jotka kaikki olivat iloisia paluustani. Työpäivä sujuikin nopeasti, välillä oli itseasiassa tunne, etten koskaan olisi pois ollutkaan ja välillä taas ihmettelin itsekseni että mitä minä oikein täällä teen. Työpäivän päätyttyä olin todella malttamaton pääsemään kotiin, kärsivällisyyttäni koeteltiin oikein kunnolla kun jouduin odottelemaan junaa kovassa pakkasessa, joka oli 40min myöhässä maanantaisen  Helsingin rautatieasemalla sattuneen onnettomuuden vuoksi. Kun sitten vihdoin pääsin kotiin (juoksin viimeiset metrit ratikkapysäkiltä!) poikanen hyppäsi kaulaani, rutisti ja pussaili ja halusi olla sylissä lähes 15 minuuttia. Eli ikävä oli ollut molemminpuolinen. Päivä oli poikasella kuitenkin mennyt hienosti, eikä hän ollut minua mitenkään etsinyt tai osoittanut sen suuremmin kaipaavan.

Maanantain jälkeen töihin lähteminen on sujunut minulta kivuttomasti ja yöt olen nukkunut kuin tukki. Töissä on ollut niin kiireistä, etten ole juuri kerennyt ajattelemaan poikasta. Tiedän että hänellä on hyvä olla kotona isänsä kanssa. Eilen kun palasin kotiin töistä, ei saamani vastaanotto ollut läheskään niin intensiivinen kuin maanantaina. Toki poikanen oli innoissaan siitä että äiti on kotona, mutta hän kävi vain pikaisesti halimassa ja jatkoi sen jälkeen leikkejään. Olemme myös mieheni kanssa huomanneet, että poikanen on alkanut osoittamaan hellyyttä isäänsä kohtaan paljon enemmän kuin ennen. Aikaisemmin se olin yleensä minä joka sai pusuja ja haleja, nyt mieheni saa niitä ainakin yhtä paljon jos ei enemmänkin kuin minä. Jos olen rehellinen, niin tämä asia hieman riipaisee sydämestä - etten enää olekaan poikaselle se kaikkein tärkein henkilö maailmassa - mutta toki ymmärän, että näinhän sen kuuluu juuri mennäkin. Eihän minulla voi, eikä kuulu olla mitään yksinoikeutta poikasen tunteisiin ja hellyydenosoituksiin.

Kulunut viikko on ollut myös miehelleni mitä mielekkäin. Hän nauttii kiireettömistä aamuista, siitä että saa päivänaikana tehdä ihan mitä tykkää, eikä kukaan ole asettamassa hänelle mitään vaatimuksia tai deadlineja minkään suhteen. Eli viikon kokemuksen perusteella tämä systeemi tuntuu olevan meille kaikille tällä hetkellä paras tapa pyörittää meidän perhettä. Helpotus kaiken sujumisesta hyvin on ainakin minulle ollut valtaisa ja on ollut myöskin ihana saada yksi tärkeä osa elämästäni takaisin. Nyt kotiin tullessa  jaksan keskittyä poikasen kanssa touhuamiseen paljon intensiivisemmin kuin aikaisemmin ja toki kokonaisvaltainen hyvä oloni myöskin välittyy poikaselle. Olen onnellinen.

Uusi vuosi, uudet kujeet

Niin meni joulu ja vuosi vaihtui uudeksi. Pukki muisti minua muunmuassa lahjakortein DaySpahan, Lancomen kosmetiikalla, jumppavaatteilla, Arabian Taikametsä astioilla sekä tietysti suklaalla. Tänä vuonna onkin sitten vuorossa ihan uudet tuulet, kun palaan huomenna melkein kahden vuoden jälkeen töihin. Olo on hieman haikea, mutta myös positiivisella tavalla jännittynyt. Kuukauden takainen ahdistus ei onneksi ole nostanut enään päätään ja kiusannut unettomilla öillä. Olen oppinut tässä sen, että itselle pitää olla myös armollinen ja olen oppinut hyväksymään sen tosiasian että olen ihan riittävän hyvä äiti poikaselle, vaikka kotiäidiksi minusta ei tämän pidemmäksi ajaksi ollutkaan.

Töihin meno vaati aika totaalista shoppailukierrosta, sillä parin vuoden aikana ei ole kovin paljon tullut hankituksi uusia kuteita itselle, eikä vanhoissa "kotirytkyissä" viitsi töihin mennä. Toinen juttu mikä on hieman ruosteessa on kielitaito, työkieleni on englanti - enkä ole sitä nyt joutunut käyttämään muuta kuin silloin kun olen ollut ulkosalla työkavereiden kanssa. Nopeasti se toki täysin englanninkielisessä ympäristössä vertyy, tämä parin vuoden paussi englanninkielen puhumisessa on muuten ensimmäinen sitten vuoden 1995! Silloin muutin ensimmäisen kerran ulkomaille ja siitä lähtien olen päivittäin puhunut englantia, joko työ/opiskelupaikassa tai sitten silloisessa parisuhteessa. Joten tuskin kielen kanssa tulee sen suurempia ongelmia, olen toki yrittänyt pitää kielitaitoani yllä myös lukemalla mahdollisimman paljon englanniksi.

Huomenna on sitten kello soimassa klo 6.30.Työmatkoihin, jotka taitan junalla, minulla menee päivittäin yhteensä puolitoista tuntia, se on mielestäni aika paljon se. No onneksi matkat voi käyttää lukemiseen ja musan kuunteluun, ettei ihan hukkaan mene tuo aika. Ja voinhan tietysti lukea myös matkan aikana uusimmat blogipäivitykset ;) Mutta nyt lähden viettämään sunnuntai-iltapäivää poikieni kanssa. Oikein hyvää alkanutta vuotta kaikille, tuokoot se meille kaikille rauhaa, onnea ja paljon paljon rakkautta!