Sleepless in Helsinki

Olen nukkunut tällä viikolla todella huonosti. Tai itseasiassa minulla on ollut vaikeuksia nukahtaa, uneen päästyäni olen kyllä nukkunut siihen saakka mitä poikanen sallii. Unettomuuden ennätys tapahtui tiistai-keskiviikko välisenä yönä, katsoin kelloa vielä klo 05.15. Pikkasen väsytti kahdeksalta herätä, mutta onneksi parin tunnin päikkärit auttoivat hiukan.

Tiedän oikein hyvin, minkä vuoksi olo on jännittynyt & stressaantunut ja unen tulo niin takkuista. Olen nyt herännyt tajuamaan, että tämä päivittäinen yhteinen aika poikasen kanssa on lopullisesti tulossa päätökseen ja minä olen ihan oikeasti palaamassa töihin kuukauden päästä. Piiskaan yön tunteina itseäni, millainen äiti on se, joka omasta tahdostaan lähtee töihin, vaikka "vauva" on vasta reilu puolitoistavuotias! Kuinka itsekäs olenkaan, kun omien intressieni vuoksi luovun tästä mahdollisuudesta vietää lapseni kanssa leppoisia kotipäiviä ja vaihdan ne ihan omasta tahdostani hektiseen työelämään. Jotkut lukijat voivat ehkä muistaa, että painiskelin samanlaisten tuntojen kanssa jo keväällä. Vaikka peräänkuullutankin tasa-arvoa miesten ja naisten välille, en todellakaan ole immuuni niille prosesseille ja tunnetiloille, jotka saattaa naiset usein altavastaajan asemaan esimerkiksi urakehityksessä.

Eilisen illallisen yhteydessä kävimme läpi mieheni kanssa tuntemuksiani ja hän sai taottua järkeä pikkuiseen päähäni. Poikasen elämässähän ei oikeasti mikään muutu radikaalisti; hän on edelleen kotona, tällä kertaa isänsä kanssa. Ahdistukseni toisaalta ei koskaan ole ollutkaan pelkoa poikasen pärjäämisestä ilman minua - hän tulee pärjäämään ihan mainiosti isänsä kanssa.Vaikeinta tässä oikeasti on se, että minun tulee hyväksyä myös omat, ehkä itsekäätkin, tarpeeni. Minä en ole "kotiäiti" - tyyppiä (jos sille nyt mitään yhdenlaista tyyppiä onkaan) ja minun elämänsisällöksi ei nyt vain valitettavasti riitä lapsenhoito ja kodinaskareet. Onneksi mieheni ymmärtää minua ihan täysin ja hänen mielestä on vain hienoa, että minulla on muitakin intressejä ja tavoitteita elämässä. Saa nähdä kuinka kauan tämä tunteiden vuoristorata oikein jatkuu, mutta toivottavasti saan ainakin nukuttua rauhassa. Uskon, että tilanne helpottaa viimeistään sitten kun olen työt aloittanut - toivottavasti aiemmin, sillä kuukauden unettomuus ei oikein houkuta!