Adios

Olen päättänyt lopettaa bloggaamisen, ainakin tämän blogin osalta. Blogini oli erittäin tärkeä väylä, minkä kautta sain purettua niitä asioita äitiydestä mitkä minua ahdistivat ja ärsyttivät. Nyt olen kuitenkin saanut purettua pahimmat patoutumat ja uusia ei toivonmukaan ole tulossa...

Ehkäpä jatkan bloggailua vielä hieman kevyemmissä merkeissä. Tämän blogin kautta kevyempi bloggailu ei oikein onnistunut, sillä se jäi pelkäksi yksinpuheluksi. Yksi bloggaamisen parasta antia minulle on kuitenkin ollut teidän muiden kanssa ajatusten ja kokemusten vaihtaminen! Kiitos kaunis kaikille vielä kannustavista sanoista ja hienoista mielipiteistä. Mahtavaa nähdä, että meitä äitejä on monenlaisia ja että meille kaikille ei ole noussut vauvanpissa päähän ;)

Nyt mietiskelen rauhassa jatkanko bloggaamista ja millä teemalla. Aurinkoista kevättä ja hyvää jatkoa kaikille!

Kevät Spring Lente Vår Printemps

Ihanaa, vihdoinkin se on täällä! Aurinko paistaa, lumet ovat lähestulkoon sulaneet ja ulkona tarkenee kevätvaatteissa ja ilman hanskoja. Nyt odotellaan lehtien silmuja puihin ja kukkien kukkimista.

En ole ollenkaan talvi-ihminen. Ulkomailla asuessani en pakkasia ja lunta kaivannut (paitsi jouluna) ja tänä talvena kirosin muutaman kerran Suomen talvea, kun vedin kiukuttelevalle ja kuumissaan olevalle pojalle villapukua, kypärämyssyä ja villasukkia jalkaan. Kuinka paljon helpompaa olisikaan, kun shortsit jalassa voisi mennä läpi vuoden! Haaveenani onkin, että ennen poikamme kouluun menoa voisimme asua vuoden tai pari ympärivuoden lämpimässä paikassa. Katsotaan onko tällä haavellani minkäänlaisia realistisia mahdollisuuksia toteutua.

Pitääpä kertoa tähän yksi hauska (tai ei se kyllä minulle kovin hauska juttu ollut...) kommellus mikä sattui juuri, kun käväisin poikani kanssa lounasostoksilla. Uloslähtömme oli vauhdikas, kuten aina, sillä poikani ei ole kovin kärsivällinen tyyppi odottelemaan pukeutumistani ulkovaatteet päällä. Eli vetaisin nopeasti farkut jalkaan (kotona olen todella harvoin farkut jalassa, yleensä sisällä käytän legginssejä) ja päällystakin päälle. Olimme päässeet noin 100m ulko-ovesta kun maa jalkojeni alla alkoi tuntutumaan ihmeellisen pehmeältä. Kerkesin jo mielessäni kirota koiranomistajat, sillä luulin astuneeni koirankakkaan. Mutta ei...kun katsahdin maahan näinkin kadulla lojuvan viininpunaisen eilen jalassa olleen sukkani, joka oli tippunut housuni lahkeesta tielle. Eiköhän juuri samalla hetkellä vastaan astele kaksi komeaa ja tyylikästä englantia keskenään puhuvaa virkamiestä (luultavasti läheisen ministeriön työntekijöitä) joista toinen kurottuu mahaan poimiakseen sukkani. Hän roikottaa likaista sukkaani vähän aikaa ilmassa ja ojentaa sen sitten minulle hymyissä suin..Olisin voinut vajota maanalle kun kiitin miestä! Miksi tämän ritarin tuli juuri nyt osua kohdalle?? Tapahtumaa ei tehnyt myöskään yhtään vähemmän nolommaksi se, että naapurissani asuva tunnettu suomalainen rockmuusikko todennäköisesti sattui näkemään koko tapahtuman kävellessään meidän ohi ja häntäkin näytti tapaus aika paljon huvittavan..

Mutta..näihin tunnelmiin. Nyt lähden shoppailemaan kevätvaatteita! Viime keväänä ei tullutkaan ostettua MITÄÄN uutta...kiitos pallomahan ;) Pitänee tarkistaa lahkeet vielä kaiken varalta...Mukavaa viikonloppua!

Ei kiitos lasten uskontokasvatukselle !

Viime aikoina olen miettinyt aika ahdistuneena päiväkodeissa ja kouluissa annettavaa uskontokasvatusta. (Aihe tuli mieleeni samalla kun pohdin päiväkotiasioita muutama viikko sitten) Asia ei ole meidän tapauksessamme vielä mitenkään ajankohtainen, mutta asiaa ajateltuani olen vahvasti sitä mieltä, että lasten uskontokasvatus on vastoin lapsen perusoikeuksia ja uskonnonvapautta! Suomen perustuslaissa luku 2, 11 § sanotaan näin:

Uskonnonvapaus tarkoittaa valtion takaamaa vapautta harjoittaa omaa uskontoa yksin tai ryhmässä ('postiivinen uskonnonvapaus'). Uskonnonvapauteen kuuluu myös oikeus olla harjoittamatta uskontoa ja oikeus ateismiin ('negatiivinen uskonnonvapaus') sekä myös valtion tasapuolinen suhtautuminen kaikkiin vakaumuksiin.

Ennen kun paneudun aiheeseen tarkemmin, olisi ehkä aiheellista hieman valottaa omaa uskonnollista taustaani. Meidän suku on ollut aina ns. tapakristittyjä: kirkkoon kyllä kuulutaan, mutta ainoat kerrat milloin siellä käydään ovat häät, hautajaiset, ristiäiset tai kauneimpien joululaulujen laulaminen. Mieheni suku on ollut samanlainen. Uskonasioista ei kotona keskusteltu koskaan, iltarukousta ei luettu, eli uskonnollinen kasvatus jäi päiväkodin, koulun (ala-asteella luokanopettajani oli harras uskovainen nainen) ja myöhemmin seurakunnan järjestämän tyttökerhon, sekä rippileirin varaan. Minusta kasvoi jos ei nyt ateisti, mutta kumminkin asioista aika avomielisesti ajatteleva aikuinen. Lyhyesti sanottuna uskon että on olemassa joku meitä ihmisiä suurempi voima, mutta onko se sitten kristittyjen Jumala, muslimien Allah vai itse herra Buddha, tai vaikkapa kaikki nämä yhtä aikaa, ei minulla ole mitään mielipidettä tai käsitystä. Omaan elämänkatsomukseeni olen sopivasti noukkinut eri uskonnoista sellaisia viisauksia ja elämänohjeita, jotka minusta tuntuvat oikeilta, viisailta tai järkeviltä. Lapsemme on saanut kasteen, sillä se on mielestämme kuitenkin kaunis tapa antaa lapselle nimi. Rippikouluikäisenä poikamme saa vapaasti päättää, haluaako hän mennä rippileirille tai vaikkapa Prometheus-leirille. Seuraavaksi esittämäni mielipiteeni olisivat ehkäpä erilaiset jos minulla olisi järkkymätön usko ja ajatus yhdestä ja oikeasta totuudesta.

Mielestäni pienten lasten vakaumuksellinen uskontokasvatus on karkeasti sanottuna aivopesua. Pieni lapsi ei osaa kyseenalaistaa asioita, joita aikuinen kertoo hänelle totena. Lapsi opetetaan uskomaan tietyllä tavalla, hänelle kerrotaan lapsen kielelle käännettynä raamatun tarinoita pyhänä totuutena ja pahimmassa tapauksessa jopa suorastaan pelotellaan lasta. Vai mitäpä olette mieltä tästä laulusta, minkä kuulin laulettavan eräässä pääkaupunkiseudun päiväkodissa viime vuonna .

ÄLÄ SILMÄ PIENI
Älä silmä pieni, katso mihin vain, älä silmä pieni,
katso mihin vain, sillä Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen.
Älä silmä pieni, katso mihin vain.
Älä korva pieni, kuule mitä vain, älä korva pieni kuule mitä vain,
sillä, Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen.
Älä korva pieni kuule mitä vain.
Älä käsi pieni, koske mitä vain, älä käsi pieni koske mitä vain, sillä
Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen.
Älä käsi pieni koske mitä vain.
Älä jalka pieni, astu mihin vain, älä jalka pieni astu mihin vain, sillä
Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen.
Älä jalka pieni astu mihin vain.
Älä kieli pieni, puhu mitä vain, älä kieli pieni puhu mitä vain, sillä
Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen.
Älä kieli pieni puhu mitä vain.
Älä sydän pieni, mieti mitä vain, älä sydän pieni mieti mitä vain, sillä
Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen.
Älä sydän pieni mieti mitä vain.

Ahdistavaa ja kuvottavaa sanon minä! Ja tämä on siis vain yksi laulu, joka lasten kanssa laulettiin uskontokasvatuksen tuokiolla. Päiväkodin uskontokasvatushan ei periatteessa pitäisi olla vakaumuksellista, vaan enemmänkin kristinuskon perusteisiin tutustumista. Tämä mielestäni olisikin ok yhtenä osana uskontokasvatusta. Mutta kuinka monessa päiväkodissa/koulussa opettajan oma vakaumus vaikuttaa tapaan millä uskontoa opetetaan? Veikkaan että aika monessa. Ja on myös hyvin yleinen käytäntö, että pappi vierailee päiväkodissa säännöllisesti ja pitää lapsille hartauden, samoin päiväkotiryhmät käyvät silloin tällöin kappelissa. Tuskinpa nämä tahot kovin vakaumuksetonta opetusta antavat... Miten uskonnonvapaus toteutuu lapsella, jos hänelle annetaan vain yksi ja ainoa näkökulma ja vaihtoehto? Eikö uskon pitäisi olla juuri uskonasia, oma ja vakaa halu uskoa johonkin korkeampaan.

Voidaan tietysti kyseenalaistaa mitä pahaa tai väärää sitten uskonnonopetuksessa on, sillä kyllähän suurinosa meistä on kuitenkin juuri osallistunut kuvailemaani uskonolliseen kasvatukseen ja meistä on tullut aivan normaaleja, omilla aivoilla ajattelevia ihmisiä. Ensinnäkin, se on eettisesti ja perustuslaillisesti väärin. Ei ole kenenkään muun ihmisen asia päättää toisten uskosta, vanhemmilla/opettajilla ei saisi olla tätä ylivaltaa lapsia kohtaan. Tämän lisäksi pieni lapsi voi kokea uskononopetuksen pelottavana ja ahdistavana ja nämä pelot voivat seurata pitkään, ehkäpä jopa loppuelämän.

Jos minä saisin päättää uskontokasvatuksen tunneilla esiteltäisiin lapsille maailman eri uskontoja, niiden perusajatuksia, kertomuksia ja eettisiä oppeja (eri uskontoja taidetaan nykysysteemissä käsitellä ensimmäisen kerran yläkoulussa?). Vierailijoita kävisi eri uskontokunnista ja retkiä tehtäisiin eri uskontojen rukoushuoneisiin. Näin lapsi oppisi jo ihan pienestä pitäen, että on erilaisia tapoja uskoa. Hän saisi pikkuhiljaa oman ymmärryksensä ja arvostelukykynsä kehittyessä päättää mihin suuntaan haluaa itse uskoa, vai haluaako mihinkään.

Onko ainoa mahdollisuus paeta tätä aivopesua erota kirkosta, sillä uskontokuntiin kuulumattomat lapset osallistuvat elämänkatsomustiedon opetukseen, kirkkoon kuuluvilta tämä on evätty. Et:n oppisisällöt kuulostavat minun korvaani juuri siltä mitä haluaisin lapselleni opetettavan. Et-opetus.fi sivustolta lyhennetysti kopsattuna:

"Elämänkatsomustieto (esiopetuksessa elämänkatsomustietokasvatus) on perustaltaan monitieteinen peruskoulun ja lukion katsomusaine, jossa opetuksen lähtökohtana on lapsen oma elämismaailma. Elämänkatsomustieto ei pohjaudu mihinkään yhteiskunnalliseen instituutioon tai katsomukseen, vaan siihen kuuluu aineksia filosofiasta, yhteiskunta-, uskonto- ja kulttuuritieteistä. Keskeistä elämänkatsomustiedon opetuksen tavoitteissa on vastuullisuus, toisten huomioiminen, itsenäinen ajattelu ja suvaitsevaisuus. Oppitunneilla voidaan pohtia esimerkiksi kysymyksiä kuten Mikä on oikein? ja Miten tieto ja uskomus eroavat? Elämänkatsomustiedossa tutustutaan myös erilaisiin katsomuksiin ja kulttuureihin."

Kuulostaa aika kivalta, eikö?