Surusta ja lohdutuksesta

Olen ollut hieman haikeissa tunnelmissa viime päivinä. Parhaan ystäväni isä kuoli yllättäen ja tämä on saanut minut miettimään syntyjä syviä. Miten hauras ja ennalta-arvaamaton elämä onkaan. Nyt olet tässä ja hetkisen päästä voit olla poissa, lopullisesti.

Olen miettinyt ystävääni paljon, mitä voisin hänelle sanoa, miten voisin häntä tukea. Samalla olen läpikäynyt mielessäni veljeni kuolemaa, joka aina nousee mieleeni voimakkaasti kun joku tuttu ihminen kuolee. Minulla ei ole kovin selviä muistikuvia veljeni kuolemaa seuranneelta ajalta, pari ensimmäistä vuotta menivät kuin sumussa. Sen kuitenkin muistan, että suurin osa ihmisistä vältteli minua ja jos uskaltautuivatkin juttelemaan kanssani, he varoivat hyvin tarkasti mainitsemasta mitään kuolemaan liittyvää. Miksi meidän on niin vaikeaa kohdata surevaa ihmistä? Pelkäämmekö että emme osaa sanoa hänelle "oikeita sanoja" ja näin ollen on parempi olla sanomatta mitään? Vai pelkäämmekö sitä, että puhuessamme surusta surevan kanssa, teemme hänen olostaan vieläkin huonomman? Vai luulemmeko, että sureva haluaa rauhassa surra, eikä jakaa sitä muiden kanssa?

Omalta kohdaltani voin vastata kysymyksiin seuraavasti. Ei ole oikeita ja vääriä sanoja. Mikä on surevalle tärkeää, on se, että hän tietää ettei ole surunsa kanssa yksin. Että hänestä välitetään ja häntä tuetaan silloin kun omat voimat eivät riitä. Aina ei tarvitse edes puhua, pelkkä kosketus ja halaus riittää. Ainoa asia, mitä en itse halunnut kuulla ja josta tulin jopa vihaiseksi oli sanonta "Kaikella on tarkoituksensa". Se että veljeni kuoli 17-vuotiaana yllättäen ja erittäin traagisesti ei todellakaan ollut osa mitään syvempää tarkoitusta. Enkä näe tarkoitusta millään muullakaan kuolemalla. Luonnollistahan kuolema on toki on vanhoilla ihmisillä ja erittäin sairaille ihmisille se voi olla helpotus. Ihmisten ei tarvitsisi myöskään pelätä juttelemista surusta ja kuolleesta henkilöstä surevan kanssa. Sureva on surussaan alkuaikoina lähes koko ajan, eikä se että hänen kanssaan keskustelee surusta, tee siitä yhtään vaikeampaa mitä se jo on, itseasiassa toisinpäin. Ainakin minulla oli tarve käydä asiaa läpi loputtomiin ja puhua, puhua ja puhua. Aina hetkisen oli taas kevyempi olo, kun oli voinut puhua tuskaansa ulos.

Eli antakaa sureville lähimmäisillenne lämpöä ja aikaanne, mitään korulauseita tai viisaita sanoja ei tarvita. Aika auttaa surussa, se on totuus. Nyt kun veljeni kuolemasta on melkein 12 - vuotta, voin ajatella häntä tuntematta enään suurta tuskaa. Ikävä on se tunne, jota tunnen häntä ajatellessani. Ja tietysti rakkaus, sehän ei koskaan kuole.