Ikävä töihin

Minulle on tullut viime aikoina vähän ikävä töihin, ihan pikkuisen vaan, mutta kumminkin. Tätä en uskalla tunnustaa kuin muutamalle valitulle ihmiselle. Eihän nyt alle 1 - vuotiaan lapsen äidillä voi olla ikävä töihin! No ei ainakaan Hyvällä Äidillä. Nainen tuntee huonoa omaatuntoa jo pelkästä ajatuksesta ja samalla aikaa suurin osa perheellisistä miehistä käy töissä tuntematta siitä syyllisyyttä pätkääkään. (Pitää kyllä sanoa oman mieheni puolustukseksi, että hänellä on usein huono omatunto pitkän päivän jälkeen jos ei ole kerennyt olla poikamme kanssa.) Ainakin minun tapauksessani tieto lisää tuskaa, siis kun tiedän että tutkimusten valossa alle 3 - vuotiaan lapsen paras paikka olisi koti (yli 3 - vuotiailla tilanne on sitten taas ihan eri!) ja kun tiedän mikä tilanne päiväkodeissa on, niin miksi edes haaveilisin töihin menosta vielä vuosiin?

Kaikki "lapselliset" ystäväni ovat suunnitelleet olevansa kotona siihen asti kun lapsi on vähintään 3 - vuotias. Eivätkä he tunnu kaipaavan takaisin työelämään, kun olen asiasta heiltä varovaisesti kysellyt. Samaan aikaan minä mietin kuinka mukavaa olisikin olla välillä tehdä jotain haastavia työjuttuja ja vaihtaa ajatuksia aikuisten kanssa ja olla taas osa työyhteisöä. En ole ollut ns. "uraohjus", mutta olen lähes aina nauttinut työstäni, olen siinä ihan hyvässä asemassa ja koen työni tärkeäksi ja mielekkääksi.

Arvostan todella paljon äitejä, jotka jaksavat vuodesta toiseen olla kotona lasten kanssa ja huolehtia kodin arkiaskareista. Minusta ei tähän kuitenkaan ole, tiedän sen jo nyt. Nyt kun olen ollut kotona noin vuoden ja väsymys on alkanut pikkuhiljaa helpottamaan, on minun pakko ollut keksiä itselleni jonkinlaisia projekteja, jotta tuntisin että aivoni pysyvät edes jonkinlaisessa vireystilassa. Tämän blogin aloittaminen on muuten yksi näistä projekteista, olen elvyttämässä myös ranskankielen taitojani itseopiskeluna ja lueskelen paljon non-fiktiivistä kirjallisuutta. Näitä juttuja teen siis silloin kun lapsi nukkuu, meidän perheessä siivotaan yhdessä illalla tai viikonloppuisin ;) Myönnän olevani ihminen, joka tarvitsee työnteon tuomia älyllisiä haasteita. Tasapaksut päivät, joiden suurin haaste on tyyliä "saada pikkuinen päiväunille suht oikeaan aikaan" (mikä kyllä itseasiassa voi olla todella haasteellista ajoittain!!!) saavat oloni tuntemaan tuntemaan tylsistyneeksi ja veltoksi.

En ollut rakentanut itseäni ennen lastani pelkän työni varaan, se oli kuitenkin kieltämättä yksi tärkeistä osasista hyvinvointini ja mielekkään elämän kannallta. Nyt lapsen saatuani en ole uudelleen rakentanut itseäni pelkän lapseni varaan. Lapsi on tietysti arvoasteikkoni ykkönen, mutta kyllä muutkin minulle ennen tärkeät asiat ovat pysyneet mukana. Jos tältä kannalta tarkastelee asiaa, ei siis liene sittenkään niin ihmeellistä, että ikävöin aina silloin tällöin jotain yhtä aika olennaista osaa elämästäni? Olen muuten aivan varma siitä, että kun sitten palaan töihin, minulla on jälleen ristiriitaiset tunteet. Toisaalta on ihana olla takaisin töissä, mutta ajatus on kuitenkin lapsessa ja ehkä myös siinä olisiko sittenkin pitänyt jäädä vielä kotiin. Ei ole helppoa naisen elämä, ei.