Nuhanenät ja viikon pohdinnat

Koko viikko kuluikin sitten flunssan kourissa, vasta nyt alkaa olla normaali olo. Ja kyllä, poikanen ja mies saivat taudin, juuri niin kuin pelkäsinkin. Varsinkin poikasella oireet olivat kovat: ripulia, räkäisyyttä ja kuumetta melkein 39C. Onneksi hänkin on jo selättänyt pahimman.

Sairastelun ja siitä seuranneiden valvottujen öiden vuoksi olo on ollut aika väsynyt - kotiin saavuttuani en ole juurikaan jaksanut mitään muuta tehdä kun makoilla sohvalla ja lueskella poikaselle kirjoja. Onneksi hän on erittäin motivoitunut satujen kuuntelija ja jaksaa kuunnella usean Tammen Kultaisen Kirjan peräjälkeen. Lukemisen lisäksi olemme lauleskelleet ja köllötelleet sylikkäin. Tällä viikolla olen ihan selvästi huomannut, että poikanen kaipaa enemmän fyysistä läheisyyttä, kuin ennen. En tiedä johtuuko tämä siitä, että hän ollut kipeä, vai siitä että olen poissa niin paljon. Minua tämä lisääntynyt läheisyys ei haittaa millään tavalla, mikä onkaan ihanampaa kuin poikasen antamat märät pusut ja lämpimät rutistukset?

Töissä olo tuntuu edelleenkin hyvältä ja palkitsevalta. Tiedän että tämä on juuri se oikea ratkaisu minulle. Vähän ehkä harmittaakin, kun tätä niin paljon etukäteen murehdin ja ahdistelin - ihan turhaan! Ne negatiiviset tuntemukset, mitä pelkäsin töihin menon minussa herättävän eivät olekaan onneksi käyneet toteen. Eli minulla ei ole tunne, että menetän ainutlaatuisia hetkiä poikasen kanssa, eikä minulla ole myöskään sellain olo että tuntisin poikasen jotenkin huonommin kuin ennen. Tosiasiahan tietysti on, että ajallisesti ottaen tietysti olen vähemmän aikaa poikasen elämässä fyysisesti läsnä kuin ennen. Mutta toisaalta, tunnen että sen ajan kun olen hänen kanssaan, olen todella hänen kanssaan joka solullani. Nyt haluan nauttia joka minuutista hänen hereillä oloajastaan ja keskityn häneen täysillä. Aikaisemmin aika useinkin saattoi käydä, että olin kyllä fyysisesti läsnä - mutta ajatuksissani muualla. Kumpi vaihtoehto on sitten on parempi lapselle - en tiedä.

On ollut muuten jännää huomata, että itsevarmuuteni työasioissa on jostain syystä kasvanut poissaoloni aikana. En osaa selittää tätä oikein mitenkään, mutta jotenkin nyt tuntuu että minulla on työasiat paremmin hallussa kuin koskaan. Ehkä tämän pituinen tauko oli juuri ihanne, pystyin irtautumaan aivan täysin työkuvioista, mutta en kuitenkaan unohtanut vanhoja rutiineja joilla pääsee hyvin taas työn kimpuun takaisin. Hoitovapaan lopussa päässäni pyörikin jo useita ajatuksia ja ideoita, millä tavoin työpaikkamme toimintaa voidaan kehittää ja parantaa. Ja nyt minulla on henkisiä ja fyysisiä voimavaroja ajaa näitä uudistuksia ja parannuksia innolla eteenpäin.

Toivottavasti ensi viikolla saamme olla terveenä, niin jaksaisi tehdä jotain muutakin vapaa-ajalla kuin vain pötkötellä. Hyviä vointeja ja mukavia talvipäiviä kaikille!