Cry-Baby

Jotain on vinksahtanut minussa lopullisesti poikasen syntymän jälkeen. En kai voi enään hormoonejakaan syyttää, sillä poikasen syntymästä on melkein puolitoista vuotta ja imetyksen lopetuksestakin on yli puoli vuotta aikaa. Minusta on siis tullut totaalinen Cry-Baby, herkistelen ja itkeä vollotan joskus ihan hassuistakin asioista. Tämän reaktion saa minussa aikaan yleensä joku seuraavista: vastasyntyneen vauvan näkeminen tv:ssä (varsinkin synnytysosastolla kuvattuna!), kaunis ja tunteisiin vetoava musiikki, sekä lapsia/perhettä koskevat riipaisevat tarinat ja kohtalot saavat kyyneleet valumaan ja silmäni punoittamaan.

Ennen poikasen syntymään en ollut mitenkään hirveän herkkä näyttämään tunteitani. Yksi syy tälle osittaiselle "viileydelle" (kylmä ihminen en kuitenkaan kokenut olevani) oli ehkä se, että pikkuveljeni äkillisen ja traagisen kuoleman vuoksi aivan tietoisestikin jäädytin osan itsestäni ja tunteistani. Koin silloin että muuten en olisi selvinnyt tapahtuneesta järjissäni. Nyt lapseni syntymän myötä nämä tunteiden padot ovat murtuneet ja vuodatan sekä onnen että myötätunnon kyyneleitä jos en nyt ihan päivittäin, niin ainakin viikoittain.

Viime aikoina kyyneleitä on tuonut runsaasti esimerkiksi Maikkarilta tuleva Kadonneen jäljillä sarja ja myöskin Popin kuninkaan Michael Jacksonin traaginen elämä ja kuolema ovat kosketattaneet minua suuresti. Kätilöt sarjaa ja tosi-TV sairaala sarjoja, joissa on vakavasti sairaita lapsipotilaita minun on jo todella vaikeaa katsoa. Yksi ehkä huvittavimmista herkkiskohtauksista sattui viime viikolla. Olin menossa poikasen kanssa metroon ja metroon johtavassa käytävässä soitti jousikvartetti Kummisetä elokuvan tunnusmusiikkia "Puhu hiljaa rakkaudesta" - kappaletta. Se kuulosti niin kauniilta ja myöskin surulliselta, että sain tehdä oikein tosissani töitä ja räpsytellä silmiä, etteivät ripsarit olisi olleet ihan pitkin poskia. En tainnut oikein onnistua, sillä metrossa sain muutamia myötätuntoisia katseita.

Ei, en minä valita ollenkaan että olen saanut tunteeni koko laajuudessaan takaisin. Välillä se vain vieläkin hämmentää minua, kun ihan yhtäkkiä on pala kurkussa ja kyyneleet silmissä. Mutta parempi näin, kuin se että elää ja tuntee vain puolella teholla :)