Working Mom

Ensimmäinen työviikko takana ja olo on hiukan väsynyt, mutta onnellinen! Mieli on kirkkaampi kuin aikoihin, elämä tuntuu erittäin mielekkäältä, olen innostunut työn tuomista haasteista ja kaikkein tärkeintä tietysti on että poikanen on tottunut uuteen tilanteeseen aivan mainiosti.

Maanantai-aamuna tuntemukset olivat kylläkin ihan toisenlaiset kuin nyt. Koko sunnuntaipäivän olin positiivisella mielellä ja innostunut töihin lähdöstä, mutta nukkumaan menon aikoihin nousi esiin vanha tuttu paniikki: "Mitä ihmettä minä olen oikein tekemässä?". Pyörin itsesyytöksien vallassa sängyssä lähes kahteen saakka, kunnes viimein nukahdin. Aamu ei tuonut oloon juurikaan helpotusta ja lähes itku kurkussa hoidin aamutoimet ja kävelin rautatieasemalle, samalla miettien että tämä ei ole oikein. Työpaikalla oli onneksi vastassa todella ihanat työkaverit, jotka kaikki olivat iloisia paluustani. Työpäivä sujuikin nopeasti, välillä oli itseasiassa tunne, etten koskaan olisi pois ollutkaan ja välillä taas ihmettelin itsekseni että mitä minä oikein täällä teen. Työpäivän päätyttyä olin todella malttamaton pääsemään kotiin, kärsivällisyyttäni koeteltiin oikein kunnolla kun jouduin odottelemaan junaa kovassa pakkasessa, joka oli 40min myöhässä maanantaisen  Helsingin rautatieasemalla sattuneen onnettomuuden vuoksi. Kun sitten vihdoin pääsin kotiin (juoksin viimeiset metrit ratikkapysäkiltä!) poikanen hyppäsi kaulaani, rutisti ja pussaili ja halusi olla sylissä lähes 15 minuuttia. Eli ikävä oli ollut molemminpuolinen. Päivä oli poikasella kuitenkin mennyt hienosti, eikä hän ollut minua mitenkään etsinyt tai osoittanut sen suuremmin kaipaavan.

Maanantain jälkeen töihin lähteminen on sujunut minulta kivuttomasti ja yöt olen nukkunut kuin tukki. Töissä on ollut niin kiireistä, etten ole juuri kerennyt ajattelemaan poikasta. Tiedän että hänellä on hyvä olla kotona isänsä kanssa. Eilen kun palasin kotiin töistä, ei saamani vastaanotto ollut läheskään niin intensiivinen kuin maanantaina. Toki poikanen oli innoissaan siitä että äiti on kotona, mutta hän kävi vain pikaisesti halimassa ja jatkoi sen jälkeen leikkejään. Olemme myös mieheni kanssa huomanneet, että poikanen on alkanut osoittamaan hellyyttä isäänsä kohtaan paljon enemmän kuin ennen. Aikaisemmin se olin yleensä minä joka sai pusuja ja haleja, nyt mieheni saa niitä ainakin yhtä paljon jos ei enemmänkin kuin minä. Jos olen rehellinen, niin tämä asia hieman riipaisee sydämestä - etten enää olekaan poikaselle se kaikkein tärkein henkilö maailmassa - mutta toki ymmärän, että näinhän sen kuuluu juuri mennäkin. Eihän minulla voi, eikä kuulu olla mitään yksinoikeutta poikasen tunteisiin ja hellyydenosoituksiin.

Kulunut viikko on ollut myös miehelleni mitä mielekkäin. Hän nauttii kiireettömistä aamuista, siitä että saa päivänaikana tehdä ihan mitä tykkää, eikä kukaan ole asettamassa hänelle mitään vaatimuksia tai deadlineja minkään suhteen. Eli viikon kokemuksen perusteella tämä systeemi tuntuu olevan meille kaikille tällä hetkellä paras tapa pyörittää meidän perhettä. Helpotus kaiken sujumisesta hyvin on ainakin minulle ollut valtaisa ja on ollut myöskin ihana saada yksi tärkeä osa elämästäni takaisin. Nyt kotiin tullessa  jaksan keskittyä poikasen kanssa touhuamiseen paljon intensiivisemmin kuin aikaisemmin ja toki kokonaisvaltainen hyvä oloni myöskin välittyy poikaselle. Olen onnellinen.