Minä en koskaan ikinä muutu...

Kun minulla ei vielä ollut vauvaa minua ärsytti aivan valtavasti se, että lähes kaikki lapsen saanet kaverini olivat muuttuneet niin radikaalisti lapsen myötä. Menevistä, sosiaalisista ja itsestään huoltapitävistä naisista oli tullut kotona jumittajia, jotka osasivat puhua vain vauvasta ja eivät juuri miettineet mitä päälleen pistivät. Meikitön naama ja käytännöllinen ulkoiluasu tuli näiden kavereideni käyntikortiksi ja silloin harvoin kun he pääsivät minua tapaamaan koko tapaamisen aiheena oli "Meidän kullannupun puhjenneet hampaat".

Kun sitten itse tulin raskaaksi vannoin, että pysyisin samanlaisena ihmisenä kuin ennenkin. Tietysti lapsi muuttaisi arkeani huimastikin, mutta ihmisenä se ei minua muuttaisi! Seuraavaksi väittämiä, mitä toistin raskaana ollessani ja kuinkas sitten kävikään...

• Minä en koskaan käytä urheiluasusteita muulloin kun urheillessani, enkä todellakaan hanki "äitiuniformua". Ulos en lähde ilman meikkiä. En ole tähän päivään mennessä ollut urheiluvaatteet päällä muualla ollut kuin lenkkipolulla ja kuntosalilla. Myöskään "uniformua" ei vaatekaapistani löydy. Minulla ei ole ollut mitään ongelmia työntää lastenvaunuja farkut/suorat housut/hame päällä. Korkokengistä olen kyllä suurimmaksi osaksi luopunut kun olen vaunujen kanssa liikkeellä, mutta ilman meikkiä en vieläkään ulkoile.
  
• Kun näen kavereita keskityn heihin, enkä juttele pääasiassa vauvastani.
  Tämä periaate on hieman lipsunut, sillä kaikki kysyvät aina ensimmäiseksi mitä vauvalle kuuluu. Ja toki se vauva täyttää niin suuren osan elämästä tällä hetkellä, että siitä tulee ihan pakostakin puhuttua jonkin verran. Mutta pyrin kyllä aina juttelemaan myös muista aiheista ihmisiä tavatessa, jo ihan oman mielenterveyden vuoksi ;) Ja tietysti minua kiinnostaa mitä kaverieni elämään kuuluu.
• Minä en imetä julkisilla paikoilla. Tämä asia minulle on ollut harvinaisen selvää jo kauan ennen raskaaksi tuloa. Ei minua niinkään haittaa toisten imettäminen julkisilla paikoilla (paitsi ravintolassa syödessä katsoisin mielelläni jotain muuta, kun jonkun toisen naisen rintaa ja valuvaa maitoa vauvan suusta...), mutta itse en siihen pystynyt tai edes halunnut. Mielestäni rinta on rinta, oli se sitten vauvan suussa tai ei. Ja minä en ole rinta paljaana julkisilla paikoilla. Ehkä olen jotenkin erityisen estoinen persoona, mutta näin minä ajattelen. Julkisin paikka missä imetin oli lentokoneessa nousun aikana. Istuin ikkunapaikalla ja mieheni istui vieressäni, joten aika suojaisa paikka oli myös tämä. Opetimme vauvan juomaan pullosta jo ihan alusta alkaen, joten niissä tapauksissa kun lapsen täytyi syödä jossain muualla kuin kotona, sai hän pullomaitoa. Tämä toimi meillä aivan loistavasti.
  
• Minua kiinnostaa myös kodin ulkopuolinen elämä ja aion käydä "ulkoilemassa" kun vauva on syntynyt. Tätä vannoessani, en tajunnut kuinka paljon energiaa pienen vauvan hoitaminen vie ja kuinka väsynyt sitä on valvottujen öiden vuoksi. Ei paljon yöjuoksut ole kiinnostanut juuri tämän vuoksi. Toki olen muutaman kerran käynyt ulkona, mutta kotona olen ollut aina viimeistään puolilta öin. Entiseen elämään kuulunut runsas matkustelu on ollut vielä lähes pannassa, muutamat kotimaan matkat poislukien. Pientä lasta emme kaukomatkoille halua viedäkkään, mutta ensi kesänä aiomme mennä Keski- Eurooppaan. Kodin ulkopuolinen elämä on kyllä ollut aika paljon suppeampaa, mitä luulin ihan käytännön syistä. Mutta nyt vauvan ollessa isompi sitä jaksaa jo ihan toisella lailla keskittyä myös siihen, eli pikku hiljaa päästään normaalimpaan elämään.
  
• En tarvitse erikseen mitään "mammakavereita". Tässä olin kyllä ihan pikkaisen väärässä ;) Kyllä joskus on ihan kiva nähdä ihmisiä, joiden kanssa ainoa asia mikä on yhteistä on vauva. Heidän kanssaan voi sitten hyvällä omallatunnolla jutella pelkästään vauva-asioista. Itse tapasin nämä mammat muskarissa. Mutta ei mennä sentään liiallisuuksin, kerran viikossa riittää minulle ;)
  
• En haistele vauvan peppua saadakseni selville onko kakka housussa, ja en varsinkaan julkisesti. Tämä tapa oli mielestäni todellä ällö ja äidit tuntuivat harrastavan sitä ihan missä vaan. Ja tiedättekö mitä, nyt minä olen yksi heistä. Se kävi ihan huomaamatta ja luonnostaan. Yksi työkaverini näki minun tekevän näin ja hän huudahti " Enpä olisi ikinä uskonut näkeväni, että sinä teet noin!". Hmmh...mutta kun se on niin paljon helpompaa kuin vauvan vaatekerran riisuminen ja asian tarkistaminen.

Eli kyllä sitä itsekkin on jonkin verran lapsen myötä muuttunut, mutta tunnen kyllä olevani vielä se ihan sama ihminen kuin ennenkin. Mielenkiinnon kohteeni ovat vielä samat kuin ennen: seuraan mielelläni maailman tapahtumia, katselen paljon leffoja (nyt kylläkin kotona enkä teatterissa), pidän huolta itsestäni ja ulkonäöstäni ja kun väsymyksestä pikku hiljaa pääsee nautin hyvässä ravintolassa syömisestä ja juhlimisesta myöskin (tietysti erilaisessa mittakaavassa kuin ennen).

Se etten ole ihmisenä tämän enempää muuttunut ei todellakaan ole pois lapseltani. Lapseni valveillaoloaikana minä keskityn häneen ja olen parhaani mukaan henkisesti läsnä. Rakastan häntä yli kaiken ja tekisin mitä vain hänen puolestaan. Lapseni ei välitä siitä että minulla on punatut huulet ja kivat vaatteet yllä, eikä hän olisi yhtään sen onnellisempi, vaikka joka päivä kehuisin toisille äideille kuinka hienosti hän on oppinut konttaamaan. Se että minä olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni on suoraan verannollinen siihen millainen äiti olen/jaksan olla lapselleni.

Varmasti useille naisille tämä muutos, joka heissä tapahtuu lapsen saannin yhteydessä, on ihan luonnollinen. Mutta kuinka moni muuttuu, siksi että he kokevat joutuvansa muuttumaan, jotta olisivat Hyviä Äitejä?