Voi kun meidän vanhemmat asuisivat lähempänä! Tätä hoin eilispäivän. Olisi niin paljon vain haluttanut laittaa lapsi päiväksi hoitoon ja tehdä ihan mitä huvittaa. Lueskella kirjaa, katsoa telkkaria, nukkua päiväunia silloin kun nukuttaa, jutella kahdestaan rauhassa, jne. Eilen oli yksi niistä päivistä jolloin olin totaalisen kyllästynyt arjen pyörittämiseen. Olisin vain halunnut olla ja keskittyä ihan itseeni !!! Tiedätte varmaan mistä puhun?
Olen miettinyt aika paljonkin, kuinka paljon helpompaa elämä olisi, jos mieheni ja minun vanhempani asuisivat samassa kaupungissa kuin me. Olisi niin helppo lähteä käymään leffassa, syömässä ulkona ja viettää halutessaan omaa aikaa. Tiedän, että lapsen isovanhemmat olisivat enemmän kuin halukkaita hoitamaan häntä. Ja minulla ei ole ollut mitään vaikeuksia jättää lastani isovanhempien hoivaan, niinä muutamina kertoina kun siihen on ollut mahdollisuus.
Mutta tilanne on mikä on ja tuskinpa se siitä muuksi muuttuukaan. Onneksi on Skype ja webbikamera, niin isovanhemmat pystyvät ainakin jollain tasolla säännöllisesti olemaan mukana lapsemme elämässä. Itselläni oli/on erittäin läheiset välit omiin isovanhempiini ja pidän tätä todella tärkeänä asiana myös omaa lasta ajatellen. Ainakin minä sain isovanhemmiltani niin paljon rakkautta, välittämistä ja henkistä läsnäoloa, että muistelen heidän kanssa viettämääni aikaa suurella lämmöllä. Toivoisin, että poikani saisi kokea myös tämän omien isovanhempiensa kanssa.
Me vanhemmat olemme aikapitkälle vastuussa siitä, millaiset välit lapsi isovanhempiinsa rakentaa. Tietysti toisena osapuolena ovat itse isovanhemmat, ja heidän halu toimia isovanhemman roolissa. Tiedän, että olen onnekas, sillä tulen erittäin hyvin toimeen mieheni vanhempien kanssa, varsinkin anoppini kanssa välimme ovat läheiset. (Hän on muuten ammatiltaan psykologi, joten ehkäpä hän tietää miten käsitellä oikein minunlaistani persoonaa ;) ) Tilanne voisi todellakin olla vaikeampi, jos kemiat eivät kävisi yhtään yhteen. Välillä tuntuu tosi pahalta kuulla tapauksista, jolloin jompi kumpi lapsen vanhemmista suorastaan yrittää estää isovanhempia tapaamasta lapselapsiaan, koska eivät itse tule heidän kanssaan toimeen. Myöskin se kuullostaa todella pahalta, että toinen puolisoista haukkuu lasten kuullen toisen vanhempia. Millaista hallaa tämä voi tehdäkkään lapsen halukkuudelle olla tekemisissä isovanhempien kanssa ja ennenkaikkea se asettaa lapsen todella ristiriitaiseen tilanteeseen. Jos lapsi itse nauttii esim. isoäidin seurasta, joka on äidin mielestä "itsekäs idiootti" niin millaisia mielikuvia lapsi muodostaa a) itsestään, kun pitää tämmöisen ihmisen seurasta b) äidistä, joka haukkuu heidän rakasta isoäitiään c) isästä, joka antaa äidin haukkua isoäitiä. Tällaiset keskustelut tulisi mielestäni käydä ihan vanhempien kesken. Lapsella tulisi olla oikeus ihan itse muodostaa mielipiteensä isovanhemmistaan, kuten kaikista muistakin ihmisistä.
Saa nähdä muuttuuko meidän auvoinen tilanne piakkoin, kun lapsenhoito alkaa olemaan paljon muutakin kuin perustarpeiden tyydytystä. Jännityksellä jäämme odottamaan, tuleeko skismoja kasvatustapojen suhteen. Itseasiassa anoppini ehdotti jo viime kerralla käydessän, että meidän tulisi käydä piakkoin keskustelu meille tärkeistä asioista lapsemme kasvatuksessa, mitä toivomme heidän tekevän ja mitä emme. Valveutunut anoppi, kiva näin :) Omien vanhempien kanssa onkin sitten välillä ollut hieman takkuisempaa.. He (tai enemmänkin äitini) tuntuvat välillä tietävän niin paljon paremmin miten lastani tulisi hoitaa. Ja tämä tietysti ärsyttää minua todella paljon. Veikkaan, että jos joidenkin kanssa näitä "kasvatuskeskusteluja" tulisi käydä ovat ne kyllä minun vanhempani :P
Mutta tässäpä tämä tällä kertaa. Ehkäpä jossakin tulevassa postauksessa innostun pohtimaan niitä tärkeitä asioita lapsemme kasvatuksessa. Tulee sekin sitten mietittyä anoppia varten valmiiksi ;)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Minulla on onneksi tilanne isovanhempien kanssa sellainen, että saan lapsen helposti hoitoon aina tarvittaessa. Liian usein ei aina vaan "kehtaa" lasta hoitoon viedä, ainakaan miehen vanhemmille. Kaikki isovanhemmat kyllä katsovat mielellään lastenlastaan (lähinnä siis omassa mielessäni ajattelen, etten kehtaa lasta antaa hoitoon, kun ei ole mitään järkevää, tärkeää menoa) ja ihanalta tuntuu välillä pitää omia vapaapäiviä, olla ihan ilman lasta ja niitä velvotteita, joita lapsen kanssa on. Joskus tuntuu niin kummalliselta, että monet puhuvat vain äitiyden ihanista puolista eivätkä esimerkiksi anna lastaan edes isovanhemmille hoitoon, kun itse taas ajattelen asiaa ihan toisin. Ensiksikin on mielestäni tärkeää, että lapsi saa viettää aikaa myös isovanhempien kanssa ja toiseksi pidän tärkeänä sitä aikaa, kun saan olla joko yksin tai kaksin mieheni kanssa. Ei se oma "itse" katoa minnekään lapsen myötä ja vaikka itsekkyys on hieman kadonnut lapsen tultua (hyvä niin), niin myönnän, että joskus lapsen kanssa tuskaantuu tähän arkeen.
VastaaPoistaOlisi vielä ollut monta asiaa, mistä piti mainita, mutta uhmaikäinen hyppii pää edellä sohvalta ja alkaa käydä kierroksilla, joten jatkan taas myöhemmin :) Mutta samoilla linjoilla olen edelleen kanssasi :)
Tuli tuossa vielä mieleen (en muista kirjoittelitko tästä aiheesta vielä), että tuntuu välillä hassulta ja itselle täysin vieraalta, kuinka äidit välillä tuntuvat yksin hoitavan lasta ja kotia. Meillä on ollut alusta asti mies täysillä mukana, ehkäpä siksi, että olen "vaatinut" myös häntä osallistumaan kaikkeen ja koskaan ei ole siitä asiasta kumpikaan mutissut. Ei koti ole mikään minun yksityisalue eikä varsinkaan lapsi! Mieheni työn luonteen vuoksi hän on paljon kotona ja tietysti se mahdollistaa osallistumisen lapsen hoitoon enemmän kuin jos hän olisi töissä kahdeksasta neljään. Miehen osallistuminen antaa näin minullekin mahdollisuuden omaan aikaan päivittäin ja voin käydä rauhassa esimerkiksi urheilemassa tai muualla. Tämä on yksi asia, mikä pitää oman pään kasassa lapsen kanssa ollessa. Toiset tietysti nauttivat vain kotonaolosta, mutta itselle oma aika on erittäin tärkeää. Ehkäpä sitten olen hieman itsekkäämpi tapaus... Mutta jotenkin haluan olla myös itse olemassa ilman lasta. (Vaikka lapsi on toki minulle täkeintä ja rakastan aikaa hänen kanssaan!) Tarvitsin kuitenkin tuota omaa aikaa jo ennen lasta, eikä se tarve ole kadonnut minnekään lapsen tultua. Ehkä vain lisääntynyt, vaikka tietystikään sitä aikaa ei enää voi aina halutessaan ottaa. (Kylläpä alan kuulostaa itsekkäälle...kauheaa ;) Pointti ehkä oli, että tärkeää on, että molemmat osallistuvat lapsen hoitoon ja ainakin mieheni on kiitellyt minua siitä, että alun alkaenkin annoin hänelle puolet vastuusta, koska nyt heillä on aivan erityinen suhde lapsen kanssa. En myöskään koskaan ole epäillyt jättää lasta useammaksi päiväksi miehen kanssa kahden saati antanut ohjeita, kuinka lasta hoidetaan tai mitä päälle puetaan. Tuo vastuun antaminen olisikin toinen juttu, mikä välillä ihmetyttää...Miten tuntuukin, että joskus äidit luulevat olevansa täysin korvaamattomia hoitajia lapsilleen, eikä lapsia voi edes isälleen jättää, niin että voi tunniksi lähteä ulos vaikkapa sitten vain lähimetsään mättäälle istumaan :) Mutta ei nyt enempää, tässäkin voi olla sulattamista...
VastaaPoistaHienoja kommentteja.
VastaaPoistaOlen ihan kade tuosta teidän isovanhempi tilanteesta :P
Olen ihan samoilla linjoilla tuon vastuun jakamisesta miehen kanssa. (Kirjoittelin aiheesta Minun Tukipilarini otsikon alla) Meillä se on mennyt myös luonnollisesti ihan alusta lähtien, eikä todellakaan ole ollut vaikeaa jättää vauvaa miehen hoitoon. Itseasiassa, mieheni hoiti vauvaa lähes yksin ensimmäiset viikot, sillä minä olin sektion (ja siitä seuranneiden komplikaatioiden )jäljiltä tosi heikossa hapessa. Pitää kyllä sanoa, että viime aikoina mies on ollut tosi kiireinen töissä ja sen lisäksi meillä on menossa remontti, jota mies pääasiassa tekee. Mutta esim. viime lauantaina oli ulkona ystävieni kanssa ja vähintään kerran viikossa on pakko saada "minä-aikaa". Illat ja joka toinen aamu on myös miehen vastuuaikaa.
Mielestäni on ihan tervettä olla pikkuisen itsekäs. Liian paljon näkee näitä "marttyyriäitejä", jotka antavat kaiken itsestään vain lapsille ja rakentavat koko elämänsä lapsen ympärille ja sitten kun lapset kasvavat ollaan ihan hukassa, tyyliin "Kukas minä olen", "Mitäs minä nyt teen".
Katsotaan, jos aiheesta saisi vielä toisen postauksen aikaiseksi. Mukavaa päivää sinne!