Kaksin aina kaunihimpi?

Minulla on aivan ihana poika. Pojallani on jäänsiniset silmät ja pikimustat ripset, jotka ulottuvat lähes kulmakarvoihin. Hänellä on ruskeat kihartuvat hiukset ja hymykuoppa poskessa. Hän tapailee sanoja, konttaa, nousee seisomaan tukea vasten ja on kaikinpuolin hyvin kehittynyt ja terve. Minä olen onnellinen että me saimme tämän lapsen. Ja luultavasti juuri tämä lapsi on myös tarpeeksi minulle, en tarvitse "pikkukakkosta" (inhoan muuten tuota sanaa!) tai kolmosta, enkä varsinkaan nelosta tunteakseni itseni ihan oikeaksi äidiksi, tai tunteakseni meidät oikeaksi perheeksi. Minusta on juuri hyvä näin. Olenko itsekäs kun ajattelen näin? Useimpien mielestä, joille olen asiasta uskaltanut kertoa, olen.

Tässä kulttuurissa tuntuu vieläkin olevan kirjoittamaton sääntö, että lapsia tulee olla vähintään kaksi. "Kun niistä olisi sitten seuraa toisilleen", minulle sanotaan. Poikasi tulee olemaan yksinäinen, hänestä kasvaa itsekäs määräilijä, joka ei ota muita huomioon, minulle vihjaillaan. Ja sitten kun olette vanhoja, poikanne on yksin huolehtimassa teistä. Ne ihmiset, joille en ole asiaa suoraan sanonut, olettavat että totta kai me nyt vielä ainakin yksi lapsi tehdään. Tätini tokaisi tässä eräs päivä, että "Seuraavaksi sitten tyttöä tekemään" ja äitini laukoi muutama kuukausi sitten, että "Olisin niin toivonut, että sinun ensimmäinen lapsesi olisi ollut tyttö." Tämä kommentti sai minut kyllä muutenkin vihaiseksi. (Mitä vikaa pojassa on??? Ehkäpä tästäkin aiheesta enemmän myöhemmissä kirjoituksissa.) Yleensä mutisen vastaaviin uteluihin, että katsotaan sitten vähän myöhemmin, ainakaan nyt ei ole mitään suunnitelmia toisesta lapsesta.

Miksi sitten en halua toista lasta? Uskon, että olen paljon parempi äiti tälle yhdelle lapselle, kuin olisin kahdelle. Lapsenhoito on osoittautunut paljon raskaammaksi puuhaksi, mitä koskaan olisin voinut kuvitella, ja olen ollut välillä jaksamisen äärirajoilla. Poikamme ei ole ollut kaikista helpoin vauva (on ollut koliikkia, allergioita ja muuten vaan vaativa luonne, kehenkähän lienee tullut ;) ), joka on laittanut minut, sekä mieheni erittäin koville välillä. Nyt kun elämä alkaa pikkuhiljaa helpottamaan ja energiaa löytyy vähän muuhunkin kuin vain perusaskareista selviämiseen, minua ahdistaa todella paljon ajatus, että kaikki pitäisi käydä kohta uudelleen läpi; loputtoman pitkältä tuntuva raskausaika, (vaikea)synnytys ja väsyttävä pikkuvauva-aika. Tietenkin voisimme odottaa useita vuosia, mutta sitten eteen tulisi a) riskit, mitä lähes nelikymppisten raskauksissa on b) isolla ikäerolla sisaruksista ei olisi ainakaan lapsena juuri seuraa toisilleen c) minä (ja mieheni) olisimme luonnollisesti vanhempia, ja jaksaisimme vielä huonommin yövalvomiset ym. pikkulapsiarkeen kuuluvat rasitteet.

Olen miettinyt viime aikoina paljonkin, olenko todella epäreilu lastani kohtaan jos evään häneltä sisaruksen. Tuleeko lapsestani yksinäinen, niin kuin monet epäilevät? Tuleeko hänestä tyranni, joka ei välitä kenenkään muun tunteista tai tarpeista yhtään? Onko hän vanhempana vihainen meille, kun yksin joutuu "huolehtimaan" meistä.

Kukaan ei varmasti osaa kertoa minulle miten käy. Olen ollut tekemisissä todella useiden lasten kanssa työni vuoksi. Suurimmalla osalla näistä lapsilla on sisarus, tai kaksi. Kun mietin näitä lapsia, niin osalla on ollut todella hyvät sosiaaliset taidot ja osalla taas vähemmän kehittyneet. Myöskin saman perheen lapsilla nämä taidot voivat vaihdella huimastikkin. Epäilenpä, että pelkkä sisarussuhde on tae hyvistä sosiaalisista taidoista. Eiköhän niiden muotoutumiseen vaikuta vanhempien kasvatustyyli (joka muuten voi olla saman perheen lapsille erilainen), lapsen oma tempperamentti ja sitten ne mahdollisuudet harjoitella näitä taitoja sisarusten/muiden lasten kanssa. Se onko lapsi yksinäinen, on yksilapsisessa perheessä lapsen ollessa pieni lähinnä vanhempien vastuulla. Lapsemme menee päiväkotiin n. 2 - vuoden ikäisenä, joten toivon mukaan kavereita löytyy sieltä. Myös ystävillämme on samanikäisiä lapsia, joiden kanssa leikkiä. Alle 2 - vuotias ei taas mielestäni paljon kavereita vielä tarvitse. Vanhemmat ovat kuitenkin vielä niin tärkeässä osassa pikkuisen elämässä.

Aikuisena ollessaan lapseni kyllä varmasti olisi kiitollinen, jos vastuuta meistä vanhemmista olisi jakamassa joku muu hänen lisäkseen. Ei sillä, että meillä olisi tarkoituksena jäädä lapsemme riesaksi, varaamme hyvissä ajoin paikan täydenpalvelun senioritalosta ;) Mutta tiedätte kai, mitä tarkoitan? Omat vanhempani ovat vielä hyvässä kunnossa, mutta kyllä minä jo välillä mietin, että mitäs sitten kun he ovat oikeasti vanhoja ja tarvitsevat huolenpitoa. He ovat toisella puolella Suomea ja vastuu on yksin minulla. Olen vanhempieni ainoa (elossa oleva )lapsi. Minulla on kokemusta millaista on kun on sisarus (veljeni kuoli ollessaan 17 -vuotta, olin itse silloin 23 - vuotta) ja viimeiset 10 - vuotta olen siis ollut ainokainen. Ystäväni kerran kysyin, enkö ole yksinäinen kun minulla ei ole sisaruksia. En tunne itseäni yksinäiseksi, mutta tietysti kaipaan ja ajattelen veljeäni paljon. Mikä on myös surullista, on se että minulla ei ole ketään, kenen kanssa voisin muistella lapsuuden perhe-tapahtumia, kommelluksia, iloja ja suruja. Ihmistä, joka ymmärtäisi sanomatta millaista oli kasvaa meidän perheessä.

Vaikeita asioita ja vielä vaikeampia päätöksiä. Pakkaa sekoittaa olennaisesti vielä se, että mieheni ei ole ollenkaan varma riittääkö yksi lapsi hänelle. Hän olisi todennäköisesti valmis jossain vaiheessa vielä uuteen vauvaan. Mutta nyt ainakin pari vuotta mennään näin. Sitähän ei tiedä vaikka minun mieli sitten muuttuisikin, kun on saanut hetken huilata (vai helpottuuko se elämä lapsen kasvaessa??). Tai voihan olla, että mieheni mieli muuttuu. Tämä jää nähtäväksi.

Nyt blogini jää pienelle tauolle, sillä meille on tulossa vieraita muutamaksi päiväksi. Palaan taas kuvioihin viikonlopun jälkeen.